Seittemäntoista

Perjantai 24.8.

                      ”Asia on juurikin niin! Voihan se ihan hyvin olla jotenkin muutenkin, mutta aika varmasti se on niin. Hiphei, oivalsin!” huudahdin hypähtäen seisomaan. Sikurijuurikas päästi pelästyneen vingahduksen, jota seurasi syvä hiljaisuus.
                      Mä lähdin huoneestani yllättävä hyväntuulisena. Olin koko yön miettinyt (alitajunnassani oli pyörinyt ajatus) sitä, mitä minun piti tälle pivälle muistaa.
                      Mä olin luvannut asian itselleni. Mun pitäs jotenkin osata yhdistää Sikurijuurikkaan kerholle saapuminen viikon tapahtumien käsittelyyn. Sen lisäks mun oli ekana selvittävä siitä uskonnon esitelmästä.
                      Aika varmasti kerhon tämänkertainen kokoontuminen menisi Kumisaappaan muistelemiseen. En mä siihen Sikurin mukaan soluttamiseen ollut mitään keksinyt. Olin vain keksinyt, mitä mun piti muistaa tälle päivälle. Olis kai ollut parempi vain relata ja olla mahdollisimman virkeä uskonnon tuntia varten.
                      Mä läksin alakertaan. Kerrankin mulla oli ihan fyysinen nälkä. Milloin mä olin syönyt viimeiksi? Aamupalaa? Outo ajatus, mutta toteutettava kuitenkin.

                      ”Mikäs ihmeen ongelma sulla taas vaihteluksi on?” Sikurijuurikas kysyi saavuttuaan seurakseni alakertaan.
”Ja kuinkahan kummassa voit sanoa minulla olevan ongelmia?” kysyin hieman esittäen närkästynyttä.
Sikurijuurikas yllätti mut ryhtymällä nauramaan. Mä jäin pöllämystyneenä pällistelemään kikattavaa tyttöä. Eihän se mitenkään uutta ollut, että Sikuria jokin nauratti, mutta sillä hetkellä en hoksannut syytä huvitukselle.
”Hei Sikurijuurikas. Mikä sua noin huvittaa taas vaihteluksi?” kysyin aidosti hämmentyneen oloisena. Hetken näytti siltä, että tyttö jo olisi saanut koottua itsensä, mutta kysymykseni käynnisti uuden naurukohtauksen.
Odotin ja odotin, mutta pikkuhiljaa hekottelu alkoi jo mennä yli sietokykyni. Mä olin melkoisen varma syystä nauramiselle. Aivan varmana käytöksestäni onnistui taas löytämään jotakin nauramisen arvoista. Oikein arvattu.
”Eikö herra Kuolio huomannut itse mitään tavallisuudesta poikkeavaa käytöksessään?” Sikurijuurikas kysyi.
Mä mietin hetken. Vaikka tietäisinkin vastauksen, sitä mä en kertoisi. En jotenkin ollut halukas myöntämään asiaa.
”Mähän poikkean aina tavallisuudesta olemisellani. Lisäks mä oon tainnu kieltää sua sanomasta mua herraks. Tost herra Kuoliosta tulee puistattaval taval mieleen faija ja sen touhut.
Sitä kai pitää kutsuu herraks sen firmassa. Työntekijät eli siis alamaiset kutsuu sitä herraks ja matelee sen edessä nöyristellen. Tai ainakin niin se kuvittelee,” sanoin. Sikuri näytti taas jotenkin huvittuneelta.
”Uusi juttu mainittavaksi perusteluna sun oudolle käytökselles. Niin siis tavallisuudesta poikkeavana juttuna sä vaivauduit esittää nöksähtävää pikku draamakuningatarta. Ja nyt uutena lisänä sä puhut kerralla useemman kuin yhden lauseen. Tai sitä sä kyl taidat tehdä useemminkin kuin draamailua,” Sikuri perusteli.
”Hahahaha.”
Ihan se ja sama mulle taas vaihteluks, miten tyttö perusteli ajatuksensa tällä kertaa. Mä en halunnut kuulla mitään analyysiä oman persoonani epäkohdista ja outouksista. Tiedän muutenkin olevani vähän erilainen ihminen (vai voiko ihmiseksi sanoa kaltaistani?).
Mä oikeesti söin tänä aamuna aamupalaa. Vaihtelu virkistää. Vaikka se syötävä ei ollut suurta vaihtelua. Tein upeaa porkkanasosetta ja sitä sitten lätkäisin leivän päälle.
”Juotko kahvia?” kysyin Sikurijuurikkaalta.
”En, mutta et sinäkään taida juoda,” tyttö vastasi.
”En yleensä, mutta aina välillä. Välillä voi kokeilla uudistumista.”
”Sinä uudistut?”
”Joka päivä.”
Sain hyvin kummaksuvan katseen osakseni. Eipä sillä merkitystä, vaikka Kiinan keisari tai kuka tahansa kummaksuisi. Varmaan miljoona kertaa oudompiakin juttuja löytyy, kuin Samuel Kuolio juomassa kahvia.
Eriskummallinen ajatus, että meillä oli aamulla enemmänkin aikaa kuin muutama minuutti. Mä ehkä jotenkin toimin paremmin kiireessä. Kun on tietty aikataulu ja koko ajan pitää kytätä kelloa, on paljon pienempi mahdollisuus unohtua ja eksyä omiin maailmoihinsa.
Tässä tapauksessa mulla oli apurinani Sikuri, joka piti huolen aikataulusta.
Kahvia ja porkkanasoseleipää nautittuani olin valmis lähtemään. Pupunen oli jo sitäkin ennen valmiina ja odottamassa lähtöä kärsimättömästi hokien jotain myöhästymisen riskistä.
Ei tapahtunut mitään erikoista kodin ja koulun välillä kuljetulla matkalla. Niin perus, etten jaksa edes kirjoittaa. Jos joskus luen tämän uusiksi, olen aivan varma että kyllästyisin joka päivän kohdalla selostetuista aamutoimista. Toisaalta tarkka kuvaus on mielenkiintoista, mutta njääh.
No, koulupäivä ei sitten ollutkaan niin tylsä. Nimittäin meillä oli se uskonnon esitelmäkin esitettävänä. Ahdistava ajatus, mutta en antanut ahdistuksen näkyä. Pakolliset hommat olisi hoidettava, tykkäsi niistä tai ei.
Tietysti mut kutsuttiin esittämään esitelmäni heti tokana. Ei sentään ekana. Mut ois voinu ope mielummin kysyy, kuka haluu esittää omansa, eikä arpoo esitysvuoroja.
Jos kyseessä on hiljainen ja olematon laahustaja Samuel, ei voisi heti kuvitella esiintymisen olevan ihan eri juttu. Siinnä mä unohdan kaiken, mitä mun ympärillä on. Muutun ihan eri henkilöksi.
Ja tekstiä tuli vaikka miten paljon. Porukka vaikutti vähintäänkin hämmentyneeltä. Oliko kyseessä oikeasti Samuel Kuolio?
                      Asioista ei voinut puhua, mutta kuitenkin sain sanottua pääasiani. Sinä et pääse Taivaaseen, sillä sinne ei pääse kukaan. Ei sellaista ole. Kuoleman voisi kuvitella olevan loppu koko olemisellesi, mutta siitä pitää maksaa. Maksat sillä, miten elit. Sillä määrittyy hintasi. Vaiko määrittyykö? Entä, jos tekosi eivät vaikutakaan?
                      Itse en ainakaan uskoisi moista paskaa, ellei minulla olisi melko varmoja lähteitä. Niistä minä en kyllä maininnut halaistua sanaakaan. Halusin silti nähdä, mitä sanoistani seuraisi ryhmätovereiden keskuudeessa.
                      Porukka katsoi hyvin oudosti. Mikä siihen meni? Vittu toi jäbä on sekasin. Esityksen päätyttyä syntyi suuri kuiskinan aalto. Mikä tota vaivaa? Onkohan sillä oikeesti kaikki jauhot pussissa?
                      Lopulta eturivin ätkät innostuivat taputtamaan huutelemaan ja vislaamaan. Sikurijuurikas katsoi hämmentyneenä luokan perältä.
                      Opettaja joutui tyynnyttelemään ja hyssyttelemään oppilaitaan saadakseen luokkaan palaamaan rauhallisuuden seuraavaa esitelmää varten. Sen piti joku Krista, jonka esitelmä oli jotain naurettavaa haihattelua ja pilvilinnojen rakentelua.
                      Me ei puhuttu aiheesta mitään Juurikkaan kanssa. Se oli enemmänkin sellainen vaiettava juttu. Juttu, mistä ei saisi puhua. Tai ehkä se ei jäänytkään painamaan tytön mieltä, vaikka sitä en uskokaan.
                      ”Hei murhaajapoika. Sulle kyllä on tulossa iso lasku maksettavaksi, jos esitelmässäsi oli yhtään paikkansa pitävää juttuu,” yks Markus naurahti ja tönäisi mua kaverillisesti kylkeen tunnin loputtua. Mä horjahdin melkein lattialle.
                      ”Älä koske muhun!!” huudahdin.
                      Ehei, kukaan ei vahingossakaan vilkaissut oudoksuvasti. Miksi olisi? Eihän kukaan ikinä niin tee.
                      ”Murhaajapoika?” Sikurijuurikas kysyi Markukselta.
                      ”Toi tappo mun pikkusiskon ja sen kaverit. Ja vieläpä millä tavalla. Sanokoon kuka mitä vaan, mä en usko mitään muuta,” Markus sanoi.
                      Onneks sen kaverit tai kukaan muukaan ei ollu paikal. Vain me kolme. Muut oli jo painuneet seuraavalle oppitunnille.
                      ”Oliko tuo totta?” Sikuri kysyi.
                      ”Uskokoon ken haluaa. Osa oli, osa ei,” sanoin.
                      Vaihteluksi tyttö oli hiljaa, eikä edes vaivautunut katselemaan mua sillä säälivällä ja oudoksuvasti kysyvällä katseellaan, mutta tiesin sen silti odottavan parempaa vastausta.
                      Muuten koulusta ei sitten sen enempää. Kotiin lähtiessämme törmäsimme Teroon pysäkillä. Poika näytti iloiselta ja innokkaalta kertomaan luultavasti jostain uudesta oivalluksestaan.
                      ”Moikkatimoi. Arvaas mitä Sansam-Samppa? Mä oon oivaltanu, mikä must tulee isona,” Tero hehkutti.
                      Meinasin mainita, että olihan se jo nytkin tarpeeksi iso, ettei enää isommaksi tarvitsisi kasvaa, mutta tämä ei nyt selvästikään tarkoittanut fyysistä kasvua. Ja kyllähän minä sen tiesin. Tottakai pitäs tietää mitä haluu sitten ku lukio loppuu.
                      ”No?”
                      ”Joko mä lähen päiväkotiin töihin tai vielä mielummin haluisin olla puheterapeutti.”
                      ”Jaa.”
                      ”Oot sä miettiny, mitä sä haluisit tehä?”
                      ”Muuttaa metsään, asua puussa ja kuolla nuorena. Tosin vika toive ei ainakaa tuu toteutuu.”
                      ”Ei ku oikeesti.”
                      Sikurijuurikkaalta en viitsinyt edes kysyä. Sillä varmaan oli suunnitelmana hankkii iso perhe ja pelastaa maailma. Tai sitten jotain pupujuttuja, jos se sinne joskus päätyis palaamaan. Ei, en mä halunnut kuulla. Parempi kun en tietäisi.
                      ”Nyt me muutes lähetään porukalla kerholle! Kävelläänks sinne vai mites?” ehdotin.
                      ”Voishan sitä kävelläkin. Kai täs jonkun aikaa on. Ei muutes olla ideoitu Sikurijuurikkaan saapumiselle sen erityisempää ohjelmaa,” Tero sanoi.
                      ”Kumisaappaan muistaminen riittänee ohjelmaksi,” totesin.
                      ”Nii joo…” Tero vaikeni.
                      ”Onko siellä nyt jonkun muistaminen?” Sikurijuurikas kysyi.
                      ”Juu, muistatko kun kerroin?”
                      Raskas hiljaisuus. Tyttö tiesi tasan tarkkaan, mistä oli kysymys. Terokin tiesi. Me muistelisimme Emmiä.
                      ”Onko se nyt vähän epäreilua tunkea sinne, jos siellä on surutilaisuus?” Sikurijuurikas kysyi huolestuneena.
                      ”Asia on jo kai hoidossa,” sanoin.
                      ”Mä en ees kerenny kunnol oppii tuntee yhen kerran perusteel Emmiä,” Tero sanoi.
                      ”No kaks kertaa varmaan sitten onki paljon enemmän,” tuhahdin.
                      ”Puolet enemmän kuin Terolla,” Sikurijuurikas sanoi.
                      Mitäpä tuohon argumentoimaan. Olin tasan samaa mieltä. Onhan puolet enemmän ihan jonkun verran. Olisin voinut viisastella, mutta njah.
                      Oikein jees. Kyllähän mä tunnen jo kaikki kerholaiset perinpohjaisesti. Emminkin opin tuntemaan emmin kuin omat taskuni. Ei sillä, että tuntisin omia taskujani mitenkään mainiommin.
                      ”Jännittääkö nyt? Nyt mennään sulle täysin uuteen paikkaan tapaamaan uusia ihmisiä. Sullahan onkin jännää tarinaa kerrottavana,” Tero intoili Tarjan tuvan ovella.
                      ”Ynh,” Sikurijuurikas ynähti.
                      ”Muuten tietävätkö muut kykynne taustoista ja alkuperästä? Että kuuluisko mun kertoa tarinaani?” Sikuri kysyi.
                      ”Tota ei, mutta sun tarina onkin eri juttu. Ei sulla sillei kykyä ole, mutta kuitenkin,” sanoin.
                      Sikuri ei ottanut nokkiinsa, vaan nyökkäsi hyväksyen. Se ymmärsi, että kyvyn taustat liittyivät tarinaan olennaisemmin kuin meillä muilla.
                      Muutenkin muut kai olivat syntymällään saaneet mutaatiogeenin, mutta enhän mä voi olla asiasta varma. Joku kerta kyllä kysyisin Terolta. Jos juttu oli geeneistä kiinni, miks sen vanhemmat olis perus ja sisko saman lailla erilainen, mutta silti erilainen kuin se? Tulisko Teron lapsistakin outoja mutantteja?
                      Miks ketus mä mietin jotain noin kummaa? Toisaalt olihan aihe kiintoisa, mutta hyvin outo. Varsinkin outoa mietittävää kun olis pitäny mennä kokoukseen.
                      ”Taasko sulle puhutaan päässä?” Juurikas kysyi.
                      ”Aina, kun mä oon pidempään hiljaa, mä kuulen outoja päässäni ja juttelen äänten kanssa?!” kivahdin.
                      ”Eli?” Tero kysyi.
                      ”Jospa nyt vaa mentäis sisälle. Porukat kuitenkin oottaa jo siel.”
                      Ovesta sisään ja muutama askel. Tadaa, olimme muiden pällisteltävänä. Tai ehk must vaan tuntu silt. Mut jotenki porukka näytti silt, et meit oli ootettu.
                      ”No niin Samuel esittelehän ystävättäresi,” Tarja kehoitti.
                      ”Öö… Täs on Sikurijuurikas Takatalvi. Sanokaas moikat Sikurille,” sain sanottua.
                      ”Ei tost tuu mitään. Kai m itekin osaan puhuu. En mä esittelyapuu kaipaa, vaik aluks se tuntuki hyvält ajatukselt,” Sikurijuurikas tuhahti ja vaihteeksi Tero sai naurunpuuskan.
                      ”Ei kai siinnä sitten,” Tarja sanoi ja viittoi Juurikasta aloittamaan puheenvuoronsa.
                      ”Mist mun ois hyvä alottaa?”
                      ”Vaikka kerrot kuka olet ja mitä teet täällä.”
                      Hiljaisuus. Porukka odotti valmiina kuulemaan. Sitten Sikurijuurikas kertoi aika tarkalleen samanlaisen arinan kuin mullekin oli tavatessamme kertonut.
                      ”Nyt kyllä oli tarina. Huhhuh,” Tommi naurahti.
                      Tommi ei niin kuin koskaan mun nähden oo ollut ilman puhelinta, eikä tuolloinkaan. Ihan hyvä vaan, et mul on nii paska romu kännynä. Eipähän tuu vahingossakaan noin turhaa addiktiota.
                      ”Siis miks toi on tääl, jos se ei ees tiiä osaaks se enää muuttuu? Eiks se oo aika perus, eikä sen erikoisempi?” Ninni puuskahti.
                      ”Must toi juttu oli cool. Uskokaamme että se tosiaan oli totta. Vaikutat kiinnostavalta tapaukselta mikälie juurikas olitkaan,” Aku-Mikki sanoi.
                      ”Juurikas käy hyvin. Sitä Samuelkin melko usein käyttää,” Sikurijuurikas sanoi.
                      ”Kaikenlisäks must toi vaikuttaa aika omituiselta jutulta, mutta antaa olla. Mikäpä mä oon arvostelemaan. Ihan ku meidän muidenkaan tarinat ja todellinen oleminen ois mitenkää uskottavimmast pääst,” Ninni sanoi.
                      ”Mutta asiaan. Muistakaamme hienoa ystäväämme Ninni Turkkaa, joka kerkesi olla kerhomme jäsenenä vähän päälle vuoden ja keskuudessamme aika tarkalleen viisitoista vuotta. Hiljentykäämme muistamaan häntä ajatuksissamme muutamaksi minuutiksi,” Tarja kehotti.
                      ”Ja Tommi jättää sen kännykän nyt rauhaan!” mummeli huudahti säikäyttäen meikäläisen pahanpäiväisesti, vaikka viesti oli osoitettu toiseen osoitteeseen. Pieni naurahdusaalto pyyhkäisi ryhmän yli, mutta lähti vähintäänkin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
                      Sitten me vaan mietittiin Ninniä hetki omissa oloissamme ja sen jälkeen jokainen sai jakaa omia ajatuksiaan tarinoitaan tytöstä ja hänen kanssaan vietetystä ajasta.
Sikurijuurikkaaseen Tarja lupasi meidän keskittyvän paremmin seuraavalla kerralla. Tämänpäiväinen kerta meni enemmän Ninnissä, mutta Sikuria se ei vaikuttanut haittaavan yhtään. Päinvastoin.
                      Kerholta lähtiessämme Sikuijuurikas muuttui oudon mietteliääksi ja sanoi ettei tiedä, tulisiko mitään seuraavaa kertaa.
                      En tohtinut kysyä, miksi tyttö sellaisia mietti. Parempi kun en tietäisi. Todellisuudessa tiesin kuitenkin. Tyttö on tullut keskuuteemme vain yhtä juttua varten. Sen jälkeen ei olisi tietoa, miten jatkuisi.
                      ”Ei nyt kuitenkaan olla surumielisiä. Mimosa Nakkila sanoi huomenna järjestävänsä kotibileet, joihin minutkin on kutsuttu. Siis kutsutilaisuus, jonne saa ottaa seuralaisenkin mukaan,” Sikurijuurikas innostui kotimatkalla.
                      ”Jees jees, kysys lähteekö Tero,” sanoin.
                      ”Ehen, sillä minua ei kiinnosta juhliminen, eikä varsinkaan luultavasti sellaiset ihmiset joita sinne on kutsuttu,” Tero vastasi ennen kysymystä.
                      ”Ja mäkö sit näytän silt, et mua kiinnostais? Jee kikattavia pissiksiä, typeriä playereitä ja muutama litra bissee sun muuta. Tuskin maltan ees oottaa,” esitin innostuvani, mutta en taaskaan osannut vakuuttaa kavereitani.
                      ”Ei minuakaan kiinnosta juhliminen. Ihmisiä voisi olla kiintoisa tavata. Tai enpäs tiedä. Kerta kutsuttiin niin pitää mennä,” Sikuri sanoi, eikä enää vaikuttanut niin innostuneelta.
                      ”Eli kenet sinä otat vai menetkö yksin?” kysyin.
                      ”Koska sinä vaikutat niin riemukkaalta ja sitä paitsi sunhan pitää olla varmistamassa etten mä mokaa, valitsen sinut Samuel,” tyttö sanoi päättäväisesti.
                      ”POKEMON!” Tero huudahti yllättäen.
                      ”WAT?!” huudahdimme Sikurin kanssa yhteen ääneen.
                      ”Valitsen sinut Samuel,” Tero sanoi ja hetken mietinnän jälkeen minulle valkeni. Ovela oivallus. Ei ihan heti ois mulla tullu tost mieleen.
                      Sikurijuurikas vaikutti hölmistyneeltä, sillä jänömaailmassa ei selvästi oltu koettu japanilaista populaarikulttuuria tarpeelliseksi. Mutta väliäkös tuolla, eivät tytön pisteet sen takia vähenisi. Parempikin kun ei tietäisi.
                      Yhtäkkiä Tero päästi kumman vinkaisun ja horjahti rähmälleen eteemme. Sikurijuurikas ryhtyi heti hössöttämään ensiavusta nähdessään Teron naaman.
                      ”Mikä meno? Mitä sä tollei säikyttelet?” kysyin.
                      ”Eiku kengännauha,” Tero sopersi.
                      ”Mitä me tehdään? Oivoi, oivoi. Mitä nyt?” Sikuri kyseli.
                      ”Eihän toi ees oo nii paha. Poski turpoaa tuosta muuttuen ehkä vähän mustaksi ja sitten palautuu. Silmäkulman vuoto tyrehtyy, kun sitä hetken painaa,” totesin tyynenä.
                      ”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Terolta puhkes melkein silmä tohon kiveen osuessaan,” Sikuri vaahtosi vaahtoamistaan.
                      ”Äh, antaa olla. Must täs oudompaa on, että Samuel edes tietää ensiavusta jotakin,” Tero naurahti noustessaan maasta.
                      ”Hei! Oon ollu hereil terveystiedon tunneil,” sanoin.
                      ”Aivan joo, en yhtään aatellukaan…” Tero sanoi.
                      Loppumatkalle annoin Terolle sukkani, jotta voisi silmäänsä painaa. Oikein houkuttelevaa jonkun hikisukan naamaansa painaminen, mutta parempi kuin ei mitään. Onneksi ei tarvinnut nenään tunkea.
                      ”Moikka Terppa! Nähdään viimeistään maanantaina,” huikkasin ja lähdin pinkomaan kotiin. Kuulin Sikurin ja Teron ihmettelevän, mutta sitten kadotin heidät kuuluvista.
                      Tempaisin oven auki tavallista kovemmalla rytinällä, mutta en saanut ihme kyllä naljailua osakseni. Ainakaan heti. Vasta saavuttuani eteistä pidemmälle sisään.
                      ”Oho kuka sieltä nyt tulee?! Benjamin?! Vaiko kenties Samuel?!” äiti huikkasi yläkerrasta.
                      ”Samuel tuli!!” huusin vastaukseksi.
                      ”Ja Sikurijuu… Stina myös!” Sikuri hihkaisi pompatessaan sisään ulko-ovesta. Ilmeisesti äskeinen huutoni oli kantanut pihalle saakka, sillä miten muutenkaan hän olisi tiennyt vastata. Tai sitten jänöillä vaan sattuu olemaan superkuulo. Paljon uskottavampi vaihtoehto.
                      ”No mutta, tämäpä hienoa,” kuulin äidin tuhahtavan ja lyllertvän portaat alas.
                      ”No mutta mitenpä päivä on teillä nuorilla sujunut? Missäpä olitte?” äiti kysyi.
                      Sikurijuurikas alkoi innostuneena selittämään, minkälainen päivä oli ollut. Ihan ku ketään oikeest ois kiinnostanu.
                      Siinnä vaiheessa kun tultiin kohtaan missäpä olitte, Sikuri olisi kertonut, mutta laitoin käden tytön sulle.
                      ”Jossain, olimme jossain,” sanoin ja loin painavan katseen Sikuriin päästäen tytön suun vapaaksi. Selvästikin oli ymmärtänyt asian, sillä hän ei maininnut enää asiasta.
                      ”Eipäs lörpötellä,” kuiskasin tytön korvaan. Tyttönen näytti kysyvältä kuten äitikin. Hän sentään ymmärsi asian, äiti selvästikään ei.
                      ”Hömhöm, salaatteko te jotakin?” äiti kysyi terävästi. Kohautin olkiani tehden lähtöä huoneeseeni, mutta tuo kauhea naisihminen sai nykäistyä minut hupusta luokseen.
                      ”Nyt sinä et mene minnekään!”
                      Onneksi isukkipappa tuli juuri sillä hetkellä kotiin. Olisi muuten varmasti halunnut kysellä lisää. Isukilla oli ”kiintoisia” työjuttuja jaettavanaan, joten pääsimme pakenemaan.
                      Huhhu, erikoista varmaan, että viivyn joka perjantai tällä tavalla pitkään kertomatta syytä. Ei joka kerta voi olla tukiopetusta tai lisäkursseja ja iltakoulua.
                      ”Huu Jee, huomenna on vapaapäivä. Saa nukkua kerrankin pitkään,” hihkaisin päästyäni huoneeseen.
                      ”Hyvä vaan, että nukut kunnolla. Olet sitten virkeä illalla Mimosan juhlissa,” Sikuri sanoi.
                      ”Pitikö päästä latistamaan tunnelmani?” kysyin.
                      Koko ajanko tytön piti vain hehkuttaa jotain helkkarin bileitä? Ei se kuitenkaan tulis itekään viihtymään sellasessa menossa.
                      Odota siinnä hetki, sanoin ja lähdin pihalle. Piti avata ajatuksia. En haluaisi juhlia urpojen kanssa, eikä minulla edes ollut juhlafiilistä. Olihan tänään ollut Emmin hyvästelyä ynnä muuta bilemenoa tarpeeksi. En varmana menisi Mimosan bileisiin. En menisi.
                      Piti juosta ja kovaa, jotta olo helpottaisi ja ajatukset tasaantuisivat. Saattoi mennä pidempäänkin kuin hetki. Tuskin Sikuri oli jaksanut venailla koko aikaa,
                      Sisälle mennessä mulla oli mielessä vaan yks ajatus, piti päästä suihkuun ja äkkiä.
                      ”Tulehan poika maistamaan kurpitsapyöryköitä, joita leivoimme tyttöystäväsi kanssa!” äiti huusi keittiöstä. Mulla meni varmaan ilmaa väärään kurkuun, sillä sen verran yskitti. Olihan äidin ilmaus tyttöystävästä tarpeeksi.
                      ”Isäsikin tykkää näistä,” Juurikas sanoi. Aivan varmasti hyviä siis. Ei mitään vikaa.
                      ”Meen eka suihkuun, ellette halua hiestä märkää ja haisevaa poikaa pilaamaan ruokailuanne,” sanoin.
                      ”Ei sitä tiedä, miten tuhma maku tytölläsi on,” kuulin äidin naurahtavan.
                      Sama se, vaikka Sikurijuurikas tykkäisi pinkkiin mekkoon pukeutuvista pojista, minä en häntä suostuisi niin miellyttämään. Jos en nyt kelpaisi itsenäni, ei sitten.
                      Suihkusta tultuani olin valmis menemään maistamaan kurpitsapyöryköitä.
                      ”Uuh, suihkunraikas sitruunasaippuan tuoksuinen hintelä rillinörtti! Kyllä on tytöllä loistava miesmaku! Ihan superäijän valinnut! Huhhuh!” isä ilmestyi ivaamaan. Aivan kuin kaikki tykkäisivät äijistä miehistä. Varsinkaan, jos äijä on yhtä kuin faija.
                      ”Parempi ainakin kuin eräillä,” sanoin. Vastaukseksi sain paheksuvan tuhahduksen.
                      Yllättävää kyllä, ruoka oli syötävää. Ihan helkkarin hyvää suorastaan. Varmaan jänösen ansiota.
                      ”Kiitän teitä upeasta ruuasta. Oli hyvää,” sanoin Sikurijuurikkaalle.
                      ”Kiitä äitiäsi. En minä juuri mitään tehnyt,” Sikuri vastasi.
                      Yllättäen päätin noudattaa Sikurijuurikkaan kehotusta ja menin kiittämään mutsia. Tai sanomaan jotakin.
                      ”Kerrankin osasit tehdä syötävää safkaa,” sanoin äidille.
                      ”Ja tuo sitten oli olevinaan kiitos!” Sikurijuurikas huusi.
                      ”Selvä,” mutsi nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen keittiöstä pois.
                      ”Hyvin hoidettu,” Sikurijuurikas naurahti.
                      Lähdin vaihteluksi yksin ylös sanomatta sanaakaan. Sikuri kuitenkin seurasi perästä.
                      ”Ja nyt ruokalevolle,” tyttö hihkaisi ja hyppäsi sängylle.
                      ”Siitä vaan,” naurahdin ja käynnistin tylsänä tietokoneen.
                      Koneelta löysin ajankulukseni vanhan Pac man -pelin. Aika perseestähän sen pelaaminen koneella oli, mutta menetteli. Nostalgiaa.
                      Jotenkin aika hurahti kauheaa vauhtia, joten olihan sen pakko olla kiinnostavakin peli. Kellon ollessa kymmenen, päätin herättää Juurikkaan ja lopettaa pelailuni.
                      ”Huomenta,” tyttö naurahti.
                      ”Ei kun iltaa,” sanoin.
                      ”Kyllä oli kova meno.”
                      ”Missä?”
                      ”Unissani,” tyttö naurahti.
                      ”Mitäs siellä tapahtui?”
                      ”Hassuja juttuja.”
                      ”Jaa.”
                      ”Suunnitelmia huomiseksi?” Sikuri kysyi.
                      ”Ehei. Tai voishan sitä lähtee juoksee ja lämmittää sen jälkeen saunan,” sanoin.
                      ”Ei kun joo…”
                      ”Mitä joo?”
                      ”Etkö muista?”
                      Samalla hetkellä mieleeni juolahti mitä kamalin tieto. Se vitun Mimosa ja ne kotibileet. Eiih…
                      ”Selvästikin muistit,” tyttö sanoi virnistäen.
                      ”Eihän sinne ny ihan pakko oo mennä.”
                      ”On, jos ei ole oikeaa syytä kieltäytyä.”
                      ”Ket muita sinne on tulossa?”
                      Juurikas luetteli kaikki nimet, mitä muisti. En tunnistanut tai muista niistä puoliakaan, mutta tarpeeksi tietääkseni etten ole sinne menossa.
                      ”Uuh, biletystä,” Bergen ilmestyi ilkkumaan.
                      ”Haista sinä!”
                      ”Phyh.”

                      Sitten mä päädyin kaivamaan päiväkirjan esiin, kirjoittamaan ja hetken kuluttua päähäni pälkähti. Mä meen hakee alakerrasta jotain vettä vahvempaa (jos on) ja testaa alkoholimyrkytyksen mahdollisuutta. 

Ei kommentteja: