Kaheksantoista

Että niin… Ei ollut herätessä mikään superfiilis (koska muka olisi?), vaikka varmaan olisi pitänyt. Varmaan olisi myös kuulunut muistaa jotain viime yöstä, sillä olo oli selvästi sellaista luokkaa.
”Hyi vittu, mikä se oli?” kysyin tuntiessani osuneeni johonkin kosteaan ja limaiseen.
”Huomenta,” tuhahti Sikurijuurikas.
”Ööh, huomenta?”
Sil hetkel mä aloin älytä, mitä oli tapahtunut. Tai ainakin mulla oli hämäriä muistikuvia, jotka alkoivat palautua mieleeni. Mä en halunnut avata silmiäni ja kohdata todellisuutta ja tekojeni seurauksia. Mut mulla oli kylmä.
”Ei kai?! Ei kai?! Voi tsiisus ei…” mä voihkaisin liiankin kauhistuneeseen sävyyn. Hyi yäk ei. Enhän mä voinut. Ällöä.
”Tervetuloa todellisuuteen pikku kaljaveikkonen,” Juurikas naurahti happaman välinpitämättömän kylmästi.
”Kaljaveikkonen?” kysyin ymmälläni. Mikä se oli mua nimittelee?
”Äläpäs näsäviisastele,” tyttö tiuskaisi.  Ehkä mun olis vissii pitäny tietää ilman kyselemistä.
Avasin silmäni ja kaduin sitä heti. Ei, ei, ei, ei, ei.
Siis monihan mun tilanteessa ois varmaan ollut innoissaan. Ei sillei valitettavaa. Kuitenkin ois ihan jees muistaakin tapahtuneesta jotakin. En varsinkaan halunnut keskustella illan/yön tapahtumista kenenkään kanssa.
Oli tainnu tulla hieman mentyä sekasi. Ja ilmeisesti oli maistunu vähän enemmänki keittoo, kuin olisi hyväksyttävää. Arviointikyky pettäny pahemma kerran.
”Miksi?” kysyin puoliääneen itseltäni ja iskin pääni seinään. Olisin varmaan itkenyt, jos enää kykenisin moiseen.
”Miksi mitä?” tyttö kysyi terävään sävyyn.
”Miks vitussa mä oon ollu näin tyhmä?” voihkaisin iskirn pääni tällä kertaa sängyn päätyyn. Vittu.
”Tyhmyyttäkö vain? Ei muuta?” puputyttö tivasi.
Junajuna tsukutsuku puksuti, ei ei ei. Ei asiat voineet olla niin, kuin mä aattelin. Nousin vuoteesta, vaikka juuri ja juuri olin saanut silmät auki.
”Poika! Tule avaamaan ovi, kun kerrankin vaivauduin tulemaan tänne asti!” iskä huusi ja jyskytti raivoisasti oveen. Kiva kiitos. Jotain muuta ajateltavaa.
Mä en kerennyt ajatella yhtään mitään. Menin avaamaan huoneen oven, kuten oli kehotettu. Avattuani oven isä aloitti kaamean röhöttävän röhkimisen, joka ilmeisesti oli olevinaan nauramista.
”EI HELVETTI! Oletko se oikeasti sinä poika?!”
”No kukapa muukaan?” kysyin perus vittuuntuneen sävyyni. Olishan se pitäny arvata, ettei mitään mieluisaa olis kuitenkaa vastas.
”Sä et näköjään oo vielä käynyt katsomassa ittees peilistä?!” ja nauraminen sen ku vaan jatku. Ois vaa kakistanu ulos, mitä teki siin.
”En kai, kun just tulit herättää,” sanoin vaikka olinkin ollu jo jonku hetken hereillä.
”Kannattaisi käydä katsomassa!” isä täräytti.
”Aha. Kai sul asiaakin oli, kun tänne jaksoit lyllertää.”
”Tossa!” isä lykkäsi jonkun paperilapun kouraani ja poistui hekotellen paikalta. Piti kyllä heti mennä tarkistaa hekottelun syyt.
En tiiä oisko se sittenkään kannattanut. Miks ihmees olin ees säästänyt järkyttävän iskältä saadun ISO MIES -tekstillä varustetun jättimäisen yöpaidan? Sehän oli mulle ihan hemmetin iso, mutta iskälle pieneksi käynyt.
Ei sitten olisi kannattanut vilkaista peiliin. Ei! Se tieto että mulla oli vain iskän paita (mulle mekko) päälläni oli jo tarpeeksi. Oli mun peilikuvassa toki muutaki sulateltavaa. En eka ees tunnistanu itteeni.
Olis voinu kuvitella, että mä olin ollu isoissakin bileis viime yön. Olisin vaik ollu riehuu isol keikal. No ehkä nyt ei sentäs, mut kuitenkin sinne päin.
Tukka tupeerattu kuin joillain glam rockin wannabe staral. Ja muutenkin naama näytti vähän siltä. Tussilla tussattu koko naama täyteen mitä kauniimpia kuvioita ja tukka sojotti joka suuntaan.
Melkein naurukohtauksen paikka, mutta sain nieltyä. Muistin isän antaneen jonkin paperin. Ilmeisesti kyseessä oli kirje. Avattuani sen huomasin kirjeen olevan oikeudesta.
”Jes!” huudahdin ja sen jälkeen hajosin tajuttomaan nauruun. Nyt se naurukohtauskin sitten sai tulla.
Oi vitsi, miten upeaa olis varmasti ollut nähdä tilanne. Narkkarin näkönen wannabe pelle käkättämässä yksin vessassan lattialla joku random lappunen kädessään.
Mä olin selvinny. Kukaan ei enää syyttänyt mua enää mistään. Vanhempien syytöksiä en laskisi mukaan. Siinnäpähän syyttäisivät.
Mä olin niin ilonen, että mulle ei ollut nostettu minkäänlaista isompaa syytettä ja asia oli loppuunkäsitelty. Mä en enää oo mistään kulmasta katottuna hullu tai murhaaja. Ehkä aika paljonki liioteltuu toi mistään kulmasta hullu, mutta olkoot sitten.
Vasta naurukohtauksen ja iloinnin jälkeen todellisuus ampui mua märällä rätillä naamaan.
Mä hiffasin, että mun pitäis saada jotenkin ne tussaukset naamastani ja tukka ojennukseen.
Huoneessa näkymä oli vieläkin kauniimpi. Vielä kauniimpi kuin oma peilikuva. Enkä nyt tarkota Sikuria, vaikka sekin ihan mukiin menevä on. Enemmänkin sarkastista kauneutta tässä nyt heittelen.
Lattialla oli joku viinapullo kaatuneena, tavarat hujan hajan ja lattia töhritty. Sentään mulla ei enää ollu sitä töhnää käsissä, joten uskalsin nojata seinään ottaakseni tukea ja hengähtääkseni.
Sikurijuurikas nousi ylös ja tuli tarjoamaan omaa seuraansa. Huhhuh, vähempikin olisi riittänyt. Tietysti mä en osannut olla mitenkään järkevä.
”Um…. Uh… Missä sun vaatteet on?” kysyin, mutta en saanut vastausta. Sen siaan mua lyötiin kovaa avokämmenellä poskelle.
”Mist toi ny oli?”
”Tunge rillit päähän ja kato mua. Mä en aio kavahtaa. Katso minua ja näe.”
Silmälasit päähän ja tarkennusta näköön.
”Sano jotain,” tyttö kehotti.
”Olihan meil ehkäsy kunnos?” kysyin urponhölmistyneenä.
”Ei me sitä mietitty.”
”Sepä kiva,” tuhahdin.
”Enemmänkin ihmettelisin sitä, miten säe ees kylenit toimimaan sellaisen viinamäärän jälkeen,” tyttö naurahti keventääkseen ja poistaakseen vaivaantumista.
”Ja nytkö ne kaljat muuttu viinaks?”
”Haha.”
”Enemmän olisin ihmeissäni siitä, miten sä olit niin edesvastuuton ja huithapeli. Miten sä oot antanu tälläsen tapahtua,” vähän niin kuin vastuullinen ääni kelloon, vaikka olikin kaukaa haettu.
”Nytkös syy onkin yksin minun?” Sikuri hymähti mulkaisten mua pahasti. Jos katse vois tappaa, nii mä olisin jo vainaa.
Kyllä syy oli selvästikin Sikurijuurikkaan. Enhän mä ollut mitenkään tiedostavas tilas ja tietoinen tapahtumista. Melkein jopa hyväksikäyttöä. Eiku rikosilmotusta tekee hehe.
Sitten jotain parempaa (tai edes jotain) päälle ja alakertaan suihkuun. Sikurinkin piti tulla, mutta en halunnu samaan aikaan. Sovittiin silti, että tulis. Mä voisin yrittää silottaa aiheuttamani ruhjeet kylpyhuoneen kaapista löytyvillä mömmöillä.
Ei, mä en halunnu kohdata asioita. Pakoon!
Kuulin, kuinka vanhemmat nauroivat saavuttuamme alakertaan. Äiti jopa vislasi ja molemmat taputtivat ivallisesti. Ihan kuin ne olisivat tietoisia eilisistä riehumisista. Puistattava ajatus.
Mua huimasi ja päähän sattui. Jos jotakin olisin halunnut, niin oksentaa. Tyydyin kuitenkin yrittämään pitää pääni ja olla oksentamatta.
Suihkuun raahauduttuani huomasin Juurikkaan reidessä kamalan naarmun. Hampaan jäljet. Varmaankin viime yönä tehtyjä, mutta silti outoa. Toisin kuin omani, hampaanjäljet olivat paljon suuremmat. Ja terävemmät. Aivan, kuin joku tosissaan olisi yrittänyt purra ja satuttaa.
”Bergen!!! Mitä sä tähänki juttuun oot tunkeu kuonoos?!”
”Jaha. No entä jos sä et osannu ite asiaa hoitaa?” susi naurahti muka hyvänkin läpän heittäneenä.
”Ai Sikurin satuttamista? Kai mä olisin iteki siihen pystyny, jos oisin halunnu,” puuskahdin oikeasti loukkaantuneena. Mitähän helvettiä taas oli meneillään ollut.
”Siitä ei käy kiistäminen ettetkö sä mestari siin ois, mutta en mä sitä…”
”Älä yritä kiistää! Hullu sinä olet.” Toivottavasti susi osasi hävetä, mitä kyllä epäilen suuresti.
Vessan kaapista löytyi jotain salvaa, joka oli tarkoitettu märkiviin haavoihin. Varmaan tärkeemmille henkilöille tarkotettua, mutta väliäkös tuolla. Siitä vaan lätkimään.
                      Suihkun ja aamupalan jälkeen me vaan oltiin. Mä halusin nukkua päätäni selväksi ja Sikurille se oli ok. Jaksaisin muka illalla Mimosalla paremmin. Hän itse jaksaisi, vaikka tekisikin jotain. Niinpä hän lähti juoksemaan.
                      En mä oikeesti kunnol nukkunu. Pari tuntii lojuin ja sitten päädyin etsimään parempia keinoja pahan olon taltutukseen. Kipulääkkeet ja eilisillalta jääneet juomat. Ei paras yhdistelmä, mutta varmasti toimiva.
                      ”Heii!” Sikurijuurikas ilmestyi huutamaan juuri, kun olin simahtanut sängylle.
                      ”Urh.”
                      ”Mikäs sulla on?”
                      ”Hyvä menohan mulla. Eks nää?” naurahdin, mutta en huvittavasti.
                      ”Huikea selvästikin. Oot ilmeisesti taas juonu,” tyttö pyöritteli päätään.
                      ”Ja juon lisääkin, jos huvittaa,” sanoin vaappuen hakemaan uutta pulloa pöydältä.
                      ”Juoppo,” kuului pettynyt hymähdys.
                      ”Aha. Ei kiinnosta.”
                      ”Ota pullo mukaasi, jos sinun on pakko juoda. Se ei kuitenkaan saa olla este Mimosan bileisiin menemiselle.”
                      ”Ei minua edes ole kutsuttu sinne. Sitä paitsi olen kännissä ihan täys kusipää-ääliö. Ja nyt taitaapi olla kännivaihe menos,” yritin puhua itseni pois mistään bileistä.
                      ”Kusipää-ääliö sä taidat olla muutenkin. Minut on kutsuttu ja jokainen kutsuttu sai ottaa mukaan kaverin. Kaikki tytöt ovatkin sanoneet haluavansa tavata poikaystäväni,” Sikurijuurikas haihatteli. Heti iski pakokauhu ja hirveitä ajatuksia. Mitähän tyttönen on menny lörpöttelee.
                      ”Niin mutta… Eihän me edes…” änkytin vaivaantuneena. Älä sano sitä.
                      ”Ai me ollaan ihan kavereita? Kavereita, jotka tekee niitä juttujakin?” tuli terävääkin terävämpi syytös. Niitä juttuja? Niinkö asiat nykyään ilmaistaan?
                      ”Se oli vahinko,” takeltelin.
                      ”Itse olet vahinko.”
                      ”Mis välis sä muka oot kerenny mainita mut poikaystävänäs?” Olipa epämieluisa ajatus. Hyi.
                      ”Ei kaikkee tarvii mainita. Alahan tulla nyt.”
                      Kädessäni ollut pullo putosi lattialle ja särkyi Sikurijuurikkaan kiskaistessa mua hihasta. Kuului kilahdus ja punainen neste valui lattialle.
                      ”Pitäisikö sinun muutes valita jotain juhlavampaa päälle?” tyttö kysyi.
                      ”Jos minun on pakko tulla, minä tulen näin.”
                      Reikäiset farkut ja maalinen huppari saivat hyvin kelvata jonkun tuntemattoman tytön bileisiin. Saatoin ehkä tietää kyseisen Mimosan, mutta sillä hetkellä ei tullut mieleen.
                      Viimeistään siinnä vaiheessa rupes kaduttamaan, kun Juurikas painoi sormensa ovikellolle. En todelakaan halunnut kikattavan tyttölauman ja urpojen ”jätkien” keskelle pelaamaan pullonpyöritystä tai totuutta ja tehtävää.
                      ”Hei Stina. Kylläpä sinä olet laittautunut sieväksi,” Mimosa kihersi oven avatessaan. Tunnistin tytön heti erääksi ärsyttävimmistä tapaamistani lissuista.
                      ”Tulit näköjään yksin,” tyttö jatkoi pettyneesti.
                      ”Kyllä minulla ainakin äsken oli seuraa,” Sikuri tuhahti happamana ja ojensi pienen paketin Mimosalle. Mis välis se senkin oli kyhänny?
                      Minä olin ottanut muutaman askeleen sivummalle, joten minua ei ovelta huomannut.
                      ”Kenet sinä toit? Ajattelin varmistaa, että seuralaisesi on sopiva juhliini,” Mimosa sanoi uteliaan kärkkyvästi.
                      ”Voin olla aika varma, ettei hän ole, mutta hänet minä toin,” Sikuri sanoi nykäisten minut paremmin esille.
                      ”TUON?! Ootsä tosissas?! Ei kai hän ole se tyyppi, jonka luona nykyään asustat?” bileiden mahdollisimman rasittavan oloinen emäntä kauhisteli.
                      ”Noniin hepsankekka. Tää tais olla täs. Eiköhän lähetä menee Stina,” puuskahdin ja vinkkasin Sikurille, että lähdetään. Huhhu, Stina-nimen oikeassa kohtaa käyttämisen muistaminen vaati aina ponnisteluja.
                      Yllätyksekseni Mimosa väistyikin oviaukosta ja opasti meidät sisään. Olisin paljon mielummin saanut oven naamalleni. Eikö Sikurinkin päön pitänyt
                      ”Onneksi et juonut enempää,” Sikurijuurikas kuiskasi, Minua rupesi koko juttu vituttamaan kahta kovempaa.
                      Huoneessa, jonne meidät ohjattiin oli ahdistavan paljon porukkaa. Osan heistä tiesin, osa oli täysin vieraita.
                      ”Onko kaikki ok?” Sikurijuurikas kysyi huolestuneen oloisena. Nyökkäsin vastaukseksi. Se ei aivan vakuuttanut tyttöä, mutta sai luvan kelvata.
                      Istuin johonkin nurkkaan a vedin hupun päähäni. Ehkä kaikki olisi pian ohi.
                      ”Miksi sä ton ilonpilaajan toit?” kysyi Ossianiksi tunnistamani rotevahko jätkä Sikurilta.
                      ”Etkö tiedä, että hän on vaarallinen? Olithan säkin paikalla, kun toi hullu kävi mun kimppuun.,” poika jatkoi. Hehheh, vaarallisuustaso huipussaan kyl mun kohalla.
                      ”Hei hetkonen… Etkös sinä ja kaverisi olleet niitä, jotka haukkuivat mua postimyyntihuoraksi ja kävivät ensiksi Samuelin kimppuun?” Sikurijuurikas kysyi terävästi. Ossian kavahti heti tyttöä.
                      ”Älä sinä Sik… ääh… hyym… Stina välitä noista idiooteista. Tavallaan he ovat oikeassakin. Hullu ilonpilaajahan mä varmaan oonki,” sain sönkättyä. Muut huoneessa alkoivat nauramaan.
                      Ilta tuntui piinaavan pitkältä. Kaikki juoruilivat mistä sattuu ja sekoilivat. Sikurijuurikas yritti pitää hauskaa, mutta muhun kohdistuva pilkka ja vitsailu tais olla sille liikaa. Miks se sitä haittas, kun ei muakaan? Ilman mua se olis voinu keskittyä eri taval sekoilemiseen.
                      Muutaman tunnin jälkeen olin jo ihan kypsä. Ei siit mitään tulisi. Olisi pitänyt ottaa jotain tekemistä mukaan.
Helvetti miks mä ikinä pädyin sinne? Muutama tunti ihmispaljoudessa istumista oli liikaa. Apua! Kotiin!
                      Myöhemmin päädyimme pelaamaan pullonpyöritystä. Ei sillä, että mä olisin moiseen ees osallistunu, mut muut pääty ja piti vaan kärsien oottaa.
                      Tähän väliin kysymys, mikä mua siel pidätteli?. Niin mikä? Olisin vaan lähteny menee. Jälkiviisaus paras viisaus. Hyvähän sitä enää on miettii.
                      ”Tule Samuel mukaan, ettei tyttöystäväsi pääse möläyttelemään mitään epäsopivaa,” Mimosa raakkui.
                      ”Ei se oo mun tyttöystävä! Se on ystävä, joka sattuu olemaan tyttö,” sammalsin muutaman bissen jälkeen. Miks ikinä suostuin juomaan, kun tarjottiin?
                      ”Ei kannata välittää. Se on aina tuollainen äkäpussi kiukuttelija,” Sikurijuurikas naurahti vaivaantuneesti.
                      ”No sittenhän olet ihan vapaata riistaa,” Joonakseksi esittäytynyt liero sanoi. Riista sana pisti mulla ja näköjään Juurikkaallakin ikävästi korvaan.
                      Ehkä minua hieman kismitti Joonaksen sanat, mutta mehän oltiin vaan kavereita Sikurin kaa. Vain kavereita. Siitä olin suhteellisen varma.
                      Jouduin kuulemaan rehvasteluja lähes jokaisen ekasta kerrasta, siitä kuinka monen kanssa kukakin on maannut, hienoimmista saavutuksista ja noloimmista mokista.
Mitä? Jengishän oli maksimissaan kaheksantoistavuotiaita. Eikös meidän ikästen viel pitäs pelata pullonpyöritystä ja hyppiä narua eikä mistään panoista kehuskella?
                      Seuraavaksi pullo tietty pyörähti Sikurin kohalle.
                      ”Kuinka monen kanssa sä oot ollu sillei?” kysyi Jaana innoissaan Juurikkaalta. Hän oli jo tietty päässyt mainitsemaan vaikka kuinka monesta suhteestaan. Miks tollasten juttujen ees pitäs kiinnostaa?
                      ”Ai niin ku ihmisten kanssa vai?” tyttö kysiyi ihmeissään saaden muut kikattelemaan ja hekottamaan. Juominen ei todellakaan tainnut sopia tytölle edes pieninä määrinä. Olisin luultavasti hakannut päätä seinään, ellen olisi halunnut olla herättämättä huomiota.
                      ”Vain yhden ja sekin oli aika hirveää,” Sikurijuurikas sanoi alkaen melkein pillittämään. Eiköhän vaan ois lähetty menemään?
                      ”Kyllähän kaikki sen arvasivat, jos puhutaan tosta,” Mimosan paras kaveri Elisa sanoi luoden halveksivia katseita suuntaani.
                      ”Eiei, käsititte varmaan väärin,” Sikuri alkoi takeltelemaan.
                      Mikä siinnä oli, että piti päästä muille ilkkumaan ja painostamaan.
                      ”Hei! Ei enää tätä aihetta jookos?! Tää on ny loppuun käsitelty juttu eiks je?!” huusin muille, jotka eivät kiinnittäneet huutooni lainkaan huomiota. Muutama toki vilkaisi väheksyvästi.
                      Lopulta vaihdettiin tehtävien tekoon, onka seurauksena kaikki alkoivat juoda ja pussailla. Ei enää jaksanut. Oli päästävä kotiin ja äkkiä.
                      Kävin hakemassa pöydästä suklaata, jotta jaksaisin koko paskaa edes vähän paremmin. Mulla taisi olla tuuria matkassa, sillä pöydässä oli tummaakin suklaata kuin minua olisi ajateltu. Mitä luultavammin ei oltu.
                      ”Hei Stina. Jos sulla ei oo juttuu ton Samuelin kaa, nii sähän voit ottaa kans jonkun täält. Ainakin Joonas vaikuttas olevan sust kiinnostunut,” Mimosa ehdotti pullon pyöriessä Sikuria osoittaamaan.
                      ”Mutta en minä halua,” tyttö vinkaisi, kuin olisi purskahtamassa itkuun. Itepähän niihin bileisiin halusit. Kärsi seuraukset.
                      ”Se on sinun tehtäväsi ja se on pelin henki,” Mimosa vaati.
                      ”Hyvä on,” Sikurijuurikas nyökkäsi ja lähti raahautumaan Joonasta kohti.
                      Minua ärsytti, mutta en antanut sen näkyä. Eihän meillä ollut Juurikkaan kanssa mitään meneillään.
Vartin päästä minun oli jo vaikea hillitä itseäni.
”Kauanko yhden tehtävän kuuluu kestää?!” huusin pelaajille. Jos ei peli kohta päättyisi, en vastais seurauksista.
”Aijaijai, taidat olla kade tai mustis,” ivaili Mimosan bestis Elsa.
”Ajattelin vai, kun Stina ei edes alun perin halunnut…” änkytin mahdollisimman luuseristi.
”Seliseli.”
Minun olisi tehnyt mieli työntää Elsan ja muidenkin pää vessanpönttöön. Varsinkin kyseisen lehmän. Mikä se oli mua ivaamaan?
Okei, multa palo lopullisesti hihat. Äkkipikasena kaverina mun oli vaikee enää jaksaa niitä kemuja.
”Hei Stina! Lähdetään! Kello on jo aika paljon!” huusin ja tein lähtöä ovelle.
”Ei kai me nyt vielä? Mulla on niin hauskaa täällä,” Sikuri heitti ivallisen katkeran sävyisesti. Sillä mitään hauskaa ollut. Mä taisin olla taas onnistunut olemaan oma mulkvisti itteni.
”Mut mä haluun mennä nukkumaan. Sitä paitsi saadaan huudot, jos ollaan herätetty mun vanhemmat kotiin mennessämme,” totesin saamatta reaktiota ihmisjoukolta. Mä lähen sit yksin.
”Sä saat muutenkin aina huutoa,” tyttö tuhahti saaden muut nauramaan ja keskeyttämään omat touhunsa.
”Mut sä et pääse yöllä meille, kun ovi on lukossa,” sanoin.
”Entä jos mä jään tänne yöks tai meen vaikka Joonakselle?”
”No et kyllä mene!” kivahdin liiankin huomiota herättävästi.
”Mitä se sua haittaa, kun mehän ollaan vaan kavereita,” tyttö ivasi häijysti ja avasi uuden kaljatölkin.
Ehkä mä sittenkin olin hävinnyt ja Sikuri lähtisi Joonaksen mukaan. Tein ovella kotiinlähtöä, kun päähäni pälkähti jotain kahjoa.
”Mä en halua, että sä jäät tai meet muiden mukaan!” huusin saaden muut taas kohahtamaan.
”Miksi muka?!”
Nyt muut huoneessa olijat odottivat kiinnostuneena seuraavaa siirtoani. Mä mietin, mutta lopputulos ei silti ollut mitenkään suunniteltu.
Kävelin takaisin huoneeseen välittämättä jaloissani olevista likaisista kengistä.
”Olisiko se niin paljon pyydetty, jos lähtisit mukaani Stina?” kysyin. Pari taputti ja vislasi ivallisesti.
”Samuel, sinä et yritä. Miten vaikeaa sinun on sanoa pari sanaa peräjälkeen?” Sikurijuurikas ruikutti.
”Sano se!” Mimosa huusi ja moni hurrasi.
”Draamaahan näihin bileisiin kaivattiinkin. En vaan ois uskonu millään, että nuo kaksi,” joku, jota en äänestä tunnistanut enkä viitsinyt katsoa, sanoi.
En minä halunnut muiden kuulevan sellaista. Muutenkin niin vaikea juttu ilman, että oli yleisöä todistamassa moista nöyryytystä.
”Sovitaanko, että olisin ainoa ääliö, jota sinä selaisissa merkeissä tapailisit?” kysyin melkein kuiskaten.
”Ollaanko me nyt pari?” tyttö hihkaisi.
”Vain, jos se ei muuta mitään välillämme.”
Hurraa-huutoja toisensa perään. Osa vislasi ja toiset taputtivat joidenkin huudellessa.
”Voi vittu nyt lähetään ennen kuin mua ryhtyy kaduttamaan,” sanoin.
”Okei,” Sikurijuurikas hyrisi.
”Yks juttu unohtu,” huomasin eteisessä.
”Täh?” Sikuri kysyi.
”Ei kiitetty. Kuuluu hyviin tapoihin,” naurahdin.
”Ethän sä piittaa hyvist tavoista. Eihän sellanen kiinnosta sua.”
”Riippuu vähän. En sanonu, mil taval kiittäisin,” sanoin iskien kauhistuneelle tytölle silmää. Haha, pahat pojat vetoaa aina.
Kaivoin taskustani tussin ja menin kirjoittamaan sillä keittiön pöytään: Kiitos mahdottoman surkeista juhlista. Oli ihan helvetin kurjaa. Eipähän ainakaan tarvitse tulla toiste. t. Samuel Kuolio ja Stina Karkki. P.S. Sori pöydän pilaamisesta. (vaik ei oikeest olla pahoillamme).  Toivottavasti ei tavata enää koskaan.
Sikurijuurikas katseli lopputulosta kauhistuneena. Se ei selvästikään olisi halunnut omaa nimeään mukaan ja vetikin sen tussilla yli.
Kotiin päästyä mä istuin kirjottamaan pöytäni ääreen. Sikurijuurikas ei ollut samaa mieltä asiasta, sillä mähän olin halunnu nukkumaan.
Mä tavallaan tiesin, että se oli liikaa toivottu. Niin vähän mä olin susiystävää huomioinut. Nukkukoon tyttö, mä viettäsin nyt ilmeiseti yöni suden kanssa leikkien.
Vaikka mun pää oli räjähtämispisteessä ja vislasi kuin viimeistä päivää, Bergen kaipasi juttuseuraa tai muuta huomiointia.
 Kaikkein eniten mä kaipaisin omaa rauhaa ja lasin tai useammankin kylmää vettä.
”Jännä juttu,” Bergen ilmestyi taivastelemaan.
”Niin mikä ja mistä sä nyt siihe putkahit?” murahdin kiukkuisesti, vaikka olihan tää tiedossa.
”Nyt sä sit seurustelet tytön kaa. En ois ikinä uskonu tätäkin päivää näkeväni,” susi naurahti ja jatkoi taivastelua (vai pitäisikö tässä kohdassa olla helvetistelyä?).
”Anna mun vaan olla,”pyysin.
”Ehen,” susi naurahti pirulliseen sävyynsä.
”Jaahas. Mitä sä haluut?”kysyin odottaen.
”Seuraa. Yksinäinen olo ollu, kun sä oot huomioinu vaan sun tyttöystävääsi,” katkeraakin katkerampi vastaus kuului.
”Mistäpä juteltaisi?” kysyin yrittäen olla mahdollisimman ystävällinen.
”Jos vaikka pelattaisiin laiva on lastattu,”susi ehdotti.
”Siinnäpähän pelaat,” tuhahdin kääntäen kylkeä ja ummistin silmäni. Ei auttanut.
Hauskempaa ainakin kuin moni muu ajanvietoistamme Bergenin kanssa, mutta ne sanat. Eikä susi ees tuntunut kyllästyvän ja lopettavan millään. Miten se edes löysi niin jäätävän kauheita sanahirviöitä?

Ei kommentteja: