Ykkönen

Keskiviikko 8.8.
”Samuel! Ei tuon näköisenä mennä kouluun! Kaikkihan nauraa sulle! Ei kukaan ees tunnistais ootko sä nainen vai mies! Haluutko sä oikeesti mennä uuteen kouluusi jonkun transun idiootin näköisenä!?
Et varmana kerro muille sun nimees! Ne yhdistäis sut heti mun lapseksi ja mun maine menis! En osaisi muka kasvattaa lapsestani kunnollista miestä! Näyttelet ees normaalia mun vuoksi! Jätät ees noi ketjut pois! Ne häiritsee mua!”
Mun iskä ei ikinä osaa olla huutamatta mulle. Inhoan sitä tyyppiä varmaan kaikista tyypeistä eniten. Mä en koskaan kelpaa sille. Aina on jotain vikana.
Se halusi pojan, josta kouluttaa kunnon jatkajan suvulle, eikä mun kaltaistani. Mussa on kuulema kaikki mahdollinen pielessä. Saatana muka kironnut mut.
Eiköhän se ennemmin ole kironnut isän mielen kuin mua. Yritti jonnekin armeijakouluunkin saada mua lähtemään lukion sijaan. Eihän alaikäisiä armeijaan oteta?
”Enköhän mä pärjää isukki. Mä oon kuustoista ja aloitan lukion. Luuletko, että mua hetkauttaa sun ärjyilysi? Moni tyypeistä tuntee mut jo valmiiksi, joten sun pelisi on siltä osalta jo menetetty.
Mitä väliä sille ees mulle on? Oikeestaan sun ei tarvii huolehtii sun egosi menetyksestä yhtään enempiä. En aio olla sen kanssa missään tekemisissä koko päivänä.”
”Eiks Samuel vois sitoo hiuksensa kiinni? Silloin näyttäisi, että sillä olisi lyhyt tukka. Tiiäthän sä Benjamin. Siis sellainen normaalien miesten tukka.”
Äiti ilmestyy aina joka ikiseen väliin olemaan isän puolella. Aluksi mä luulin, että iskä on aivopessyt sen palvomaan itseään tai uhkailee sitä. Myöhemmin teoriani paljastuikin vääräksi. Ne ilmeisesti ihan tosissaan ovat samaa mieltä asioista ja pitävät toisistaan.
Ehkä ne ovat jotain sukulaisia, kun niillä on niin samankaltaiset nimetkin. Sointuvat mukavasti yhteen. Näyttävätkin niin toisiltaan. Epäilen, että olisivat sisaruksia, kun ovat noin samanlaisia. Identtisiä kaksosia kenties?
Ajatus insesmin seurauksena syntyneenä lapsena olemisesta kuvotti hetken. Sen jälkeen muistin, että Benjamin Kuolion ja Birgitta Kuolion lapsena oleminen oli joka tapauksessa kuvottavaa tekipä asialle mitä tahansa.
Mun vanhemmat kohtelevat mua aina kuin oisin ilmaa. Ehkä mä olen vahinkolapsi. Kyllä, insesmin seurauksesta identtisten kaksosten välille syntynyt vahinkolapsi. En mä edes tiedä voivatko mies ja nainen olla identtisiä kaksosia. Nehän on eri sukupuolta. 
Ehkä ne on serkkuja, sillä mummi olisi varmasti puhunut äidistäkin lapsenaan, kuten isästä. Ei mummi valehdellut koskaan.  Mummi oli paras tyyppi, joka mun elämässä oli lapsuusaikoina ollut. Sitten se meni kuolemaan ja mä jäin yksin.
Siitäkin hiusten sitomisesta ne sai mesottua kovaan ääneen toisilleen. Kuulosti riitelyltä, mutta turha toivo. Ne vain keskustelevat aina tuolla tavalla keskenään. Kiva vaan huomata, että mä en saanut sanoa mitään, vaikka keskustelun pää-aihe olinkin.
”Voisitteko lopettaa puhumasta kuin olisin muualla?!” kysyin. Mä ihan oikeesti olin siinnä heidän vierellään kuulemassa kaiken.
”Poika turpa kiinni! Etkö huomaa, että yritämme äitisi kanssa keskustella?! Etkö sä koskaan opi olemaan häiritsemättä?!” 
Isä ei kunnioita mua ollenkaan. Joka hetki se yrittää pilata mun elämääni ja saada mut pois sen elämästä.
”Laita ittes vähän toisen näköseks, ettet näyttäs noin neidiltä! Saa hävetä silmät päästään! Onneks mä en oo näkemässä! Älä sit itke, kun sua ruetaan kiusaamaan! ”
Kiusataan jo, joten turha kehoitus. Eka koulupäivä edessä, mutta tiesin jo suunnilleen kaikki tyypit. Pikkukunan miinuksia.
”Noh, menehän nyt siitä pikkuprinsessa! Vielä ehdit meikata, jos kiirettä pidät! Ei minua kiinnosta enää! Näytä vaikka miten homomaiselta koulussas. Ei kiinnosta!” iskä jatkoi ja näytti ovea.
”Hyi hyi älä puhu tuollaisia poikamme kuullen. Keskustellaan näistä asioista Samuelin lähdettyä makuhuoneen puolella."
Miks vitussa mä sillä hetkellä eksyin miettii mutsii ja faijaa keskustelee homomaisisesta pojastaan makuuhuoneensa tunnelmavalojen alla? Hyihyihyi.
”Ai keskustellaan vaan?” isä kysyi katsoen kikattelevaa äitiä oksettavan ahneella katseella.
”Mietitään sitä sitten," äiti sanoi iskien viekkaasti silmää ja virnistäen.
”Hyi vittu te ootte sairaita! Mä oon menossa kouluun, enkä todellakaan haluu mitään tollasia mielikuvia päähäni. Mä myöhästyn kohta koulusta, jos te ette siirry tosta jääkaapin edestä.”
”Aivan sama. Enhän mä muutenkaan mitään aamupaloja tarviis. En ainakaan ton teidän pelleilynne jälkeen. Veitte mun ruokahalun jutuillanne. Mut voishan sitä silti jotain haukata. Jumalauta läskit siirtykää nyt! Kai te nyt muualle voitte mennä räpättämään?!” 
”On meillä siinnä huumorintajuton poika! Mennään muualle. Muistakin poika, että meille et kiroile! Puhut kunnioittavasti vanhemmillesi!” 
Paiskasin keittiön oven kiinni. Ihan sama. Kai sitä ilman aamupalaakin pärjäisi. Kuulin kuinka faija yritti huutaa jotain perääni ja pinkaisin juoksuun. Oli saatava ajatella jotain muuta. Bussillekin oli ehdittävä.
Kaikki bussissa olijat naurovat, kun olin noussut kyytiin. Mikä nyt niin hauskaa oli? Olisivat itse tehneet saman perässä. Juosseet muutamassa minuutissa kilometrin näissä vaatteissa.
Ne ei ees olleet joutuneet kuulemaan samanmoista paskaa kuin minä ennen lähtöä. Hyvä niiden oli nauraa. Varmaan olivat aamupalaakin syöneet, vaikka kuinka paljon.
”Taidelukiolle,” sain sanotuksi kuskille, joka ilmeisesti oli odottanut tietoa jo jonkin aikaa. 
”Tulihan se sieltä. Kaksi euroa kiitos. Menepäs istumaan, ettei tarvitse koko päivää odotella. Hopihopi.”
Ympäriltä kuului iloista puheensorinaa. Kaikilla oli jotain mukavia kesälomakokemuksia jaettavanaan.
Toiset olivat käyneet ulkomailla, toiset mökillä ja kolmannet ties missä. Minä istuin kaikki lomapäiväni sisällä huoneeni kalteri-ikkunan takana rustailemassa runoja ja kuuntelemassa faijan valitusta.
Illat kuljeskelin metsissä hyttysten ruokana mietiskelemässä ja yöt väittelin Bergenin kanssa siitä, kumpi meistä hallitsee ja kumpaa.
Vaikka oonkin lähestulkoon aina yksin, en oo koskaan yksin. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Ainakaan se ei poista yksinäisyyttäni millään tavalla. Oikeastaan lisää sitä ainoastaan. Olis paljon kivempi juttu olla oikeesti yksin, mutta kun ei. Ei sitten.
Havahduin ajatuksistani siihen, kun joku istui viereeni. Joku oli hyvin lähellä. Kukapa muukaan se viereeni istunut olisi ollut kuin ainainen kiusankappale nimeltään Matti-Antero Virta? Poika virnisti minulle teennäisen hyväntuulisesti.
”Kas Samuel, sinuakin näkee. Mitenkäs Samueliinin kesäloma meni? Jäbä on hengissä vielä. Eiks sun kaltasten kuuluisi palaa tuhkaksi auringossa?” Matti-Antero kysyi yrittäen olla mahdollisimman hauska ja vitsikäs.
”Haloo idiootti! Etkö sä kuullut, että mä kysyin sun kuulumisia!? Onko vaikkua korvissa!? Harmittaako jokin, kun oot noin hiljaa? Menikö ihana kesäromanssi jonkun söpön pikkupojan kanssa poikki vai jäivätkö kesän bikinikuvat teettämättä?” 
Ainoastaan bussin etuosassa istuskelleet pikkupojat eivät kiinnittäneet tilanteeseemme huomiota. Heillä oli kova kilpailu siitä, kuka omisti hienoimpia pelejä puhelimessaan ja kellä ylipäänsä oli paras puhelin.
Mulla oli koko joukon surkein puhelin. Tai tavallaan se oli paras. Se oli ollut mulla jo viisi vuotta ja toimi edelleen moitteettomasti. Mitään muuta sillä ei pysty tekemään kuin soittamaan ja lähettämään viestin, mutta ihan tyytyväinen mä siihen olen. Ainakin akku kestää monta päivää.
Mun vainoharhainen isäni ei halua antaa mulle parempaa puhelinta. Paremmalla puhelimella mulla olisi mahdollisuus päästä kaikenmoisiin epäsopiviin tiedostoihin käsiksi missä vain. Mikä sitten isän mielestä olisi epäsopivaa, siitä mä en tiennyt mitään. Luultavasti kaikki, mitä mä tekisin.
Mikäköhän logiikka sen jutuissa taaskaan on? Se haluaa mun aina näyttävän mahdollisimman loisteliaalta, jotta suvun maine säilyisi. Mikä vitun maine, mikä vitun suku? Onkohan sillä ukkelilla oikeasti hajuakaan, mistä se mesoaa päivästä toiseen? 
Parastahan tässä on, että mulla on rajaton pääsy internetiin mun läppärin kautta. Läppärin mukana kuljettaminen tekee sen naurettavan suunnitelman epämääräisistä sisällöistä mitättömäksi. Ajattelisi joskus asioita pidemmällekin.
”Niin Samuel sano nyt jotakin. Kerro edes mitä sä mietit nyt? Mua kiinnostaa tietää,” Matti-Anteroa oli mahdotonta saada luovuttamaan. Niinpä mä päätin töksäyttää sille jotain nasevaa, jotta saisin sen hiljennettyä.
”Paskat sua oikeesti mun asiat kiinnostaa. Sä haluut vaan jotain tietoja, joista ilkkua mulle kakki nää yhteiset bussimatkamme. Mut jos sä välttämättä niin kovasti haluat tietää, niin mietiskelen tässä ihan vain sitä, miten hyvältä mä näyttäisinkään pinkissä pitsimekossa ja verkkosukkiksissa toisin kuin sä. Ja sitä, miten tyhmäksi mä tuntisin itteni, jos oisin sä."
Matti-Anteron ilme tosiaan oli näkemisen arvoinen. Se katsoi mua inhon vallassa ja esitti oksentavansa. Tunnelman kiusallisuus oli käsin kosketeltavissa.
Onnistuin olemaan hiljaa. Mitä rauhallisempana mä onnistuin itseni pitämään, sitä vähemmän mun tarvitsi rupatella Bergenin kanssa.
Bergen, sisälläni nukkuva susipeto tai mikä lie oli hiljaa. Se valvoi yöt ja valvotti samal muakin. Hyvä, jos tunnin yössä saan nukuttua.
Bergen on yks syy, miksi mä vihaan mun faijaa. Samalla mä inhoon itteenikin mielettömästi. Tietäisivätpä muut, miten paljon mä välillä itseeni vihaankaan. Ehei, miten mun kaltainen itseriittoinen kusipää muka voisi vihata itseään?
Kaikki ihmiset ovat täysiä idiootteja. Jos mä muka olen itseriittoinen kusipäinen lellipentu, miten helvetissä mä voin olla niiden mielestä kans joku masentunut teiniangstaaja masokisti? Eikö se ole aivan paradoksaalista olla molempia samaan aikaan?
Välillä tuntuu, etten mä ymmärrä mistään mitään. Kenties vihata ja rakastaa voi samaan aikaan? Ehkä mulla on erittäin ailahteleva viha-rakkaussuhde itseeni. Haha, ihan varmasti.
Välillä herää kysymys siitä, miksi mä jaksan yhä tätä elämää. Enkö mä vaan voisi luovuttaa ja jättää tän kaiken paskan taakse? Kai se vastaus ihan yksinkertainen on.
Mulla ei ole vaihtoehtoja. Mä en voi kuolla. Miten se ees on mahdollista? Älä nyt hulluja höpise Samueliini. Saan kiittää kaikesta mummia ja faijaa (ainakin luulen niin).
Kun isä eräänä iltana oli tullut siihen tulokseen, etten mä voi koskaan päätyä ulkomaailman nähtäväksi, se päätti hävittää mut. Kun pojasta pääsisi eroon, se pääsisi syyllisyydentuskistaan. Kukaan ei koskaan saisi tietää, mitä karmeuksia se oli tehnyt maailmalle ja viattomalle viisivuotiaalle pojalleen.
Sen koe ikuisesta elämästä oli jotenkin mennyt pieleen. En voisi nykypäivänä uskoa hetkeäkään, mun isän olleen koskaan ollut minkään sortin tiedemiehiä. Niin tyhmä se on. 
Se oli ikuista elämää havitellessaan sortunut yksinkertaiseen ansaan ja manannut demonin Helvetistä. Ihan megahelppo pikkumoka.
Hädissään se sitten päätti pelastaa oman nahkansa tekemällä demonin kanssa sopimuksen lapsestaan. Minustapa siis.
Demoni lupasi olla riivaamatta isää millään tavalla, jos saisi asettua mieleeni asumaan. Kukaan ei näkisi sitä ulospäin ja mitäpä väliä millään muulla oli, jos isukki itse vain pääsisi pälkähästä. 
Pieni viaton viiden vuoden ikäinen lapsonen joutui kärsimään itsekkään miehen ajatuksesta elää ikuisesti. Miten ja miksi se oli ikinä saanut päähänsä, että olisi kivaa elää ikuisesti?
Eräänä yönä äidin nukkumaan mentyä se sitten oli hakenut puukon ja päätti listiä oman lapsensa, sillä se ei halunnut olla missään tekemisissä demonijupakan kanssa.
Isukin huonoksi onneksi sen ”noita-akka-äiti”oli tullut kyläilemään luonamme. Kyllä isä mut melkein hengiltä sai listittyäkin tai ainakin niin muistelisin. Ainakin mä olin hetken kuolleena. Sitten Bergenin henki alkoi elää omaa elämäänsä.
Tarkkakuuloinen isoäiti sattui kuulemaan ääniä ja saapui isän lähettyä paikalle ja näki helvetillisen lopputuloksen.
Järkyttyneenä isän julmuudesta ja Bergenistä se ilmeisesti sai päähänsä jotain niinkin idioottia, kuin oman henkensä uhraaminen mun vuoksi. Ehkä tyhmin idea ikinä. Samalla henkeään luovuttaessaan se sitten kertoi järkiin palailevalle shokissa olevalle pikkulapselle totuutta tilanteesta.
”Arvaas mitä pikku Samuel. Sun iskäsi ryösti tossa vähän aikaa sitten mummisi loitsukirjan, jotta saisi itselleen ikuisen elämän. Tai no, ei sillä litkulla elä ikuisesti. Ainoastaan välttää vanhuuteen kuolemisen, mutta satavarmasti kuolee, vaikka auton alle jäädessään.
"Niin piti tässä siis kertoa, että se sun mielessäsi asustava demoni tuli sen takia, että isäs meni yksinkertaseen lankaan ja manasi Helvetistä demonin.”
”Se pelasti oman nahkansa vaihtamalla itsensä sinuun. Nyt sitä rupes kaduttaa niin paljon, että se halus päästä susta eroon lopullisesti.”
Tuossa vaiheessa en edes ollut tavannut demoniani vielä, joten tokkuraisena pikkulapsena kuvittelin vain näkeväni unta ja hourailevani. Olisikin ollut asia vain niin.
”Ilmeisesti se vähän aikaa sitten yritti puukottaa sut hengiltä, mutta onnistuin estämään sen siirtämällä oman elinvoimani sinuun. Oon hirveen pahoillani, että sun pitää joutuu näkee ja kokee tällaisia asioita, mutta mummin on nyt mentävä lopullisesti. Hyvästi pikkuveikkonen.”
”Sinusta kasvaa varmasti upea mies joku päivä. Paljon parempi kuin isästäsi konsanaan. Mummi pitää ikuisesti huolen, ettei kukaan vahingoita mummin pikku höpsöä koskaan. Pidä itsestäsi huolta poju. Vielä kerran, jää hyvästi Samuel.”
Aluksi mä en hiffannut mummin sanoista mitään. Ainoa, mitä mä tajusin oli se, että mummi kuoli ja faija näytti vihaisemmalta kuin koskaan. Se oli menettänyt äitinsä ja epäonnistunut poikansa tappamisessa. 
Ja ihan tähän väliin tuli ajatus kirjoittaessa, että kuuluuks sanomisii mainitessaan tehä välillä tollaset kappalejaot. Ja jos kuuluu, tuleeko joka kappaleen kohdalle omat lainausmerkit? Eiks siit sit tulis sit sellanen vaikutelma, et useempi tyyppi puhuis, vaikka vaan yks? Hämmentävää.
Äitikin oli järkyttynyt kuullessaan mun huutaneen, mutta ei sitä koskaan näyttänyt. Aina, kun otin puheeksi kyseisen yön, sain jonkin epämukavan rangaistuksen. 
Vartuttuani vanhemmaksi mä jopa aloin tajuta mun tilanteen hirveyden. Mä tulisin ikuisesti olemaan tyyppi, jonka sai tappaa koska tahansa ilman, että siitä pääsisi ikinä eroon.
Mä olen oppinut jo sietämään kipua loistavasti (paskat olen). Ei muhun enää juurikaan satu. Ei se silti kivaa ole. Varsinkaan, kun pahansisuinen Bergen-niminen demonisusi vittuilee mulle aiheesta aina kun tilaisuuden vain sattuu saamaan.
Ensimmäinen kerta, kun mä kohtasin Bergenin oli niin helvetin sairasta paskaa, etten unohda sitä koskaan. Ehkä muutama minuutti mummin kuoleman jälkeen se sanoi ensimmäiset sanansa.
 Vielä sairaampaa siitä teki se, että kaikki tapahtui mun pääni sisällä. Viisivuotiaana ei kuuluisi joutua kuulemaan ääniä päässään. Varsinkaan mitään demoneja.
”Aika kotoisaa täällä. Mielenkiintoista. Mä en oo ennen ollutkaan pikkulapsen demonina. Oikeastaan mä en oo ollut kenenkään demonina aiemmin. Sun isäs oli eka mut kutsunut,” Jokin pelottava ääni murisi.
”Ku-ku-ku-kuka sä oot?” Änkytin kauhistuneena.
”Ai mä vai? Mä oon Bergen. Sun sisälle muuttanut demoni. Tai paholaisvoima. Ihan sama mikä otus mä sulle olen, mutta Bergen mä olen nimeltäni. Älä änkytä lapsonen. Vaikka pelkäisitkin, mä en katoa. Mä olen sun kanssasi ikuisesti. Tai ainakin niin pitkään, kunnes sun elosi tällä planeetalla loppuu."
”Mikä on demoni? Miksi sä oot mun pään sisällä? Enkö mä pääse susta ikinä eroon? Oonko mä tulossa hulluksi?” 
”Noh noh kakara, älä kysele koko ajan. Eikö sun kuuluisi nukkua tähän aikaan? Mä kerron sulle asioita sitten kun olet enemmän järjissäsi. Mut pikkujuttuna vaan halusin päästä kertomaan sun mummin uhrauksen turhaksi. Miten ja miksi? Heihei.”
Sinä yönä mä näin sairasta unta, jossa valtavan kokoinen punasilmäinen musta susi selitti kaikenmoista skeidaa. Se ei vastannut ainoaankaan kysymykseeni. Ainoastaan pelotteli tarinoillaan kutsuen mua penskaksi, kakaraksi ja lapsoseksi.
Mä en uskaltanut enää nukkua. Silloin mä näkisin taas Bergenin. Tosin ihan samahan se oli. Valveilla mä joutuisin keskustelemaan sen kanssa. Mut lopulta asia ei mitenkään oo mun päätettävissäni, joten säästynpähän siltäki mietinnän vaivalt.
Onneksi sain lopetettua ajattelemisen ennen, kuin olisin päätynyt ajattelemaan vieläkin kurjempia muistoja. Niitä kyllä olis riittäny vaikka kuinka moneks kirjaks jakaa. Bussi nimittäin pysähtyi lukiolla. Ensimmäinen päivä uudessa koulussa alkaisi ja mä olin samaan aikaan iloinen musiikkipuolelle pääsytä sekä ahdistunut.
Ei me ensimmäisen päivän vuoksi tehty mitään. Tutorit esitteli meille koulua, meidän piti leikkiä tosi typeriä tutustumisleikkejä ja sitten pääsimme kotiin.
Mut leimattiin heti negatiiviseksi kusipääksi angstaajaksi ja kaikki tuntui olevan ennallaan. Kukaan ei puhunut mulle vapaaehtoisesti sanaakaan. Parempi niin.
Kävelin koulusta kotiin sateessa. Pidän sateesta, joten kastuminen ei haitannut. Sitä paitsi sateen plussana koulun pihalla on kiva katsella, kun ikävät ihmiset kastuvat ja näyttävät kärsivän siitä.
 Olenko kenties vahingoniloinen? En osaa sanoa. Olen vain tottunut muiden ilkeyteen kohdallani, joten kai se on ihan okei olla ilkeä ihan vain mielessään. Sitä ei siis voi pitää edes kostamisena.
Kumisaappaiden ansiosta pystyin hyppimään kuralammikoissa kuin pieni lapsi ja purkamaan kaiken vihani viattomiin vesipisaroihin ihmisten mukiloimisen sijaan.
Niin syrjäisellä seudulla kukaan ei edes voinut olla näkemässä lapsellisuuksiani, joten mikäpä siinnä. Silti minusta tuntui, etten ollut yksin. Aivan varmasti joku seurasi minua. Tosi friikki tunne.
Isäni ei tosiaankaan olisi halunnut minun ottavan kumisaappaita kouluun. Ne olivat sen mielestä nolot, vaikka eivät edes näyttäneet kumisaappailta. Saappaat nyt vain kerta kaikkiaan olivat pojilla nolot, elleivät ne olisi äijäkumpparit tai ylicoolit bootsit. Pojilla nolot, mutta tosimiehellä voisi olla jotkun edellä mainitut.
”Jätkähän on ihan litimärkä. Käyks, jos lainaan mun sateenvarjoo sulle?” kysyi joku, jonka ääni ei kuulostanut lainkaan tutulta.
”Jos et satu näkemään, hypin tässä kuralammikossa ihan vapaaehtoisesti. Sateenvarjostasi olisi hyötyä melkeinpä yhtä paljon kuin aurinkolaseista keskiyöllä. Joten kiitos vain, mutta minusta ei tarvitse huolehtia. Voitkin siis tunkea sateenvarjosi takaisin sinne, mistä sen otitkin ja häipyä muualle."
Tyyppi ei kaikonnut sanojeni jälkeen. Sitkeä pirulainen. Vilkaisin tyyppiä sivusilmällä. Poika näytti vähän joltakin pelleltä pikkulapselta.
Sillä oli yllään ylisuuri vihertävä villapaita, violetit leveälahkeiset kangashousut, punainen laatikon mallinen reppu selässä, kirkkaan punaiset kiiltävät pellekengät, ruskea afro ja lapsekkaan toiveikas virne. Kaiken kukkuraksi tuo pelleltä näyttävä pikkupoikatyyppi asteli lähemmäs minua ja ojensi minulle Star Wars -sateenvarjoaan.
”Vie se pois!” huudahdin jo ennen kuin edes kerkesin sisäistää mitä oli tapahtumassa.
”Tässä kohtaa kuuluu sanoa kohteliaasti ei kiitos, jos ei halua ystävällisesti tarjottua apua," pellekenkäpoika sanoi ällöttävän lempeästi hymyillen.
”Ihan ku mua muka kiinnostais,” tuhahdin happamasti yrittäen viestiä pojalle, että painuisi jonnekin pois ja äkkiä.
”Kylläpäs sinä olet töykeä tapaus," poika huokasi, mutta ei tehnyt elettäkään kaikotakseen seurastani.
”Sinäkö sitten olet hyvä jakamaan jotain käytösohjeita siinä?!” ärähdin toivoen karkoittavani sen penskan seurastani.
”En minä mielestäni missään vaiheessa niin ole sanonut,” poika sanoi.
”Äläpäs viisastele siinnä pikkuskidi. Enkö käskenyt sun mennä muualle siitä?” mä sain murahdettua ja älysin jopa säästellä hieman sanallista arkkuani ja pikkulapsen mieltä. Ties vaikka olis säikähtäny reppana.
”No kai mä sit lähden." Jes! Voitto!
”Eikö sinua edes kiinnosta kuulla kuka mä oon?” Miks muka kiinnostas?
”Arvaa pari kertaa ja vastaus on silti ei."
”Ihan sama. Kerron sen silti. Olen Tero."
”Vai niin. Kiinnostipas paljon.” Oikein hullun huima kiinnostusprosentti siinnä vaiheessa tota tietoa kohtaan.
”Näkemisiin! Nähdään huomenna uusi ystäväiseni Samuel Elias Kuolio. Hyvää päivänjatkoa ja nähdään huomisaamuna." Miks vatussa mä muka olisin sen uus ystävä jo? Ja miks noin kauhee ystäväinen-sana?
En sit vastannut Teroksi itsensä esitelleelle pojalle sanaakaan. Olin aivan liian hämmentynyt kuulemastani. Mistä hän tiesi (koko) nimeni?
                      Tiiän lähes kaikki seudun tyypit ja Tero ei kuulunut niihin. Hän oli uusi, mutta tiesi silti enemmän kuin moni muu. Nimittäin toisenkin nimeni. Mistä hän oli sen saanut? Mitä muuta hän tietää?
Kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin. Yökköpuistatus. Ei tälläistä voinut käydä todellisuudessa. Asiasta toivuttuani päätin jatkaa matkaani kotiinpäin.
En tiedä voiko sitä paikkaa, jossa asun edes kutsua kodiksi. En ole koskaan tuntenut itseäni tervetulleeksi sinne. Kodin tuntu kyseisestä mestasta kaukana. Muutakaan paikkaa minulla ei ole majapaikkanani, joten kai se sitten koti on. Sovitaan vaikkapa niin. 
Kotona ei ollut ketään kotona. Vanhemmat tulisivat joskus viiden jälkeen kotiin. Äiti ainakin tulisi. Isästä ei koskaan tiedä tarkkaan, milloin se menee ja tulee minnekin. Sain siis olla ihan yksikseni.
Kävelin keittiöön ja tein itselleni muutaman voileivän. En ollut syönyt mitään siihen mennessä, sillä koulussa ei ruokaa ehditty tarjota. Olimme päässeet kovin aikaisin koulusta.
Halusin puhua asiat selviksi Teron kanssa. Sen jälkeen kai välipalakin maistuisi paremmin, ja sitten kyseinen nimiasia ei enää vaivaisi minua ja olisin vapaa siitä.
Kiipesin jyrkät kiviportaat yläkertaan ja painelin huoneeseeni soittamaan Terolle. Miten mä noin vaan päätin sille soittaa? Enhän mä koskaan soita kenellekään.
Eihän mulla ole edes kenenkään numeroa puhelimessa paitsi vanhempieni. Niin mä ainakin luulin. Teron numero sieltä kummasti kyllä löytyi. Miten sekään oli mahdollista, sekin jäisi Teron itsensä seliteltäväksi.
”Heipsistä hei!” kuului hilpeän innokas ääni ja aika varmasti numero tosiaan oli tapaamani Teron.
”Kuka hitto vastaa tuolla tavalla puhelimeen? Oletko se sinä Tero?” Ei kun Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa.
”Ahaa! Samppahan se siellä!” Tero huudahti innoissaan.
”Samppa!? Sovitaan heti aluksi, että tuota nimeä et minusta tule käyttämään. Et ikinä!” Hyi.
”Joo joo! Älä nyt tommosesta raivostu. Kai sinulla jotain asiaakin oli, kun soitit?” Tero
”Juu...” änkytin kiusaantuneena, sillä puhelinkeskustelu ei yhtään ole minun juttujani. Äskenhän mä olin niin tomerasti tokaissut, että ei Samppa-nimeä.
”Anna kun arvaan. Mä oon sun mielestä superärsyttävä ääliö ja haluut mut pois sun elämästäs." Jes 10+ arvaus, mutta en mä sellasest olis soittanu. Miksköän mä ees ylipäänsä päädyin ikinä soittaa Terolle?
”En soittanut siksi, mutta tuokin ajatus kävi mielessäni."
”No miksi sä sit soitit mulle?” Tero kysyi inhottavan kuulustelevasti. Heihei hetkonen kai sitä ihan muutenki vaan saa soitella just kohtaamilleen randomeille tyypeille.
”Kuka helvetti sä olet?” Päätin sit mäkin töksäyttä asiani vähääkään kaunistelematta.
”Häh? Mähän sanoin olevani Tero. Miks se ees sua nyt kiinnostaa?” 
”No kyllä sä tiiät!” 
”Mä oon Tero Sorsa ja asun Kannibaalinkuja kolmekasissa."
”Heko heko älä esittä, ettet tietäisi mitään. Ei mulla ole aikaa sun tyhmille viisasteluillesi. Ala laulaa!” Puhelinkeskustelujen vaikeus minne menit? Ja miks mun pitää olla ihmisenä niin äkkipikanen? Ei kiva.
”Moikka!” Tero paiskasi mulle luurin korvaan. Mä en hyötynyt koko puhelusta paskaakaan. 
Sain selville ainoastaan Teron sukunimen. Mitä minä silläkään tekisin? Miksi mä aina kusen kaikki keskustelut äkkipikasuudellani?
Vai Kannibaalinkujalla se poika sanoi asuvansa. Heh. Ikävä tuottaa sille pettymystä, mutta Kandinaatinkujalla se asustaa. Voi pölvästiä. Eikö sille ole edes lukemista kunnolla opetettu?
”Jollakulla taitaa olla ihmissuhdeongelmia,” Bergen ilmestyi ilkkumaan.
”Kuono umpeen! Älä sinäkin nyt sekaannu! Eikö sun pitäis olla nukkumassa vielä näihin aikoihin? Etkö sä tiiä, mitä kello on?”
”Taisin osua arkaan paikkaan. Aijai. Minulle ei voi valehdella. Minä tiedän sinusta kaiken. Ja kiitos kysymästä, mutta eipä nyt vain jaksa väsyttää enää,” 
”Voisitko sä ees olla hiljaa? Nukkuisit nyt. Mä lupaan pitää sulle seuraa ens yön, jos se siitä on kiinni.” 
”Kiitti vaan, mutta mä en sun suostumustas tarvii siihen pidätkö seuraa. Sulla. ei oo vaihtoehtoi ja mulla on nälkä. Ruokaa ja heti!”
”Ei muuten varmana ole. Mä söin just leipää." Mut riittikö leipä Bergenille? Kai sekin tuli kylläseks kun mä olin kyllänen. Muutenhan mul pitäs olla älytön sudennälkä.
”Sudet ei syö leipää." Haha, arvaus osu oikeaan.
”Jos sä et saa ruokaa, kuoletko sä? Miten se muka ois mahdollista?” Olin kyllä ihan varma siitä, että susi söi samaa ruokaa kanssani, mut ehkä se valikoi. Ehkä kaikki ruoka ei kelpaakaan. Sillä voi tosiaan olla mahdollisuus valikoida syökö se.
”En mä kuolisi, mutta sulle vois käydä huonosti. Ainakin tulee käymään, jos et nyt hae safkaa.” Hui, pakko suostua, jotta pääsisin sudesta ees hetkeks.
”Minkälaista ruokaa saisi herra demonille olla?”
”Jotakin lihapitoista kiitos. En ole saanut lihaa aikoihin."
”Sä tiiät, että mä en syö lihaa."
”Ja sinä poikaseni tiedät vallan mainiosti mitä sulle käy, jos et hae mulle safkaa pian. Älä yllytä. Sä muistat, mitä viimeksi kävi. Vai oletko jo kenties unohtanut? Tarvitsetko muistutusta? Viime vuoden kesäkuun lopulla. Mitä tapahtuikaan Lupaavien tanssityttöjen kesäleirillä?”
”Et kai sä sitä meinaa tosissas? Sä tiedät, että mä en kestä sitä muistoa Bergen."
”Älä lässytä nyt. En minäkään kestä piinaavaa nälkää. Tasoissa ollaan. Mars jääkaapille poika. En ole syönyt kunnolla vuosiin. Muistakin, että susi saa aina haluamansa. Jos susi ei saa mitä haluaa, susi ottaa sen silti keinoja kaihtamatta." Joo tosi tasoissa. Aivan varmasti suden nälkä oli sitä muistoa vastaava kokemus.
Mä en yleensä anna Bergenille periksi, mutta aina kun se alkaa muistuttaa mua menneistä, mun on pakko. Mä en halua ajatella sitä hetkeä enää ikinä. Susi tietää sen. Sillä on yhteys mun ajatuksiini, joten sillä on paljon kiristämisen mahdollisuuksia.
Kävelin jääkaapin luokse ja otin sieltä kilon ulkofileen. Paljonko siitä olisi syötävä? Miten minä edes valmistaisin siitä kelpoa ruokaa itselleni?
”Kaikki vaan. Ei tarvitse valmistella mitenkään. Kunhan syöt nyt sen vaan. Minulla on nälkä!” 
”Mutta Bergen, mä en syö lihaa. En varsinkaan raakaa sellaista.” 
”Sama se minulle on, mitä sä yleensä teet. Kai mä sen kertomattakin tiedän. Viimekerrasta alkaa olla aikaa. Ala popsia!” 
Mä avasin paketin. Raaka liha haisi pahalle. Sikaa olisi syötävä. Lihan raakana syöminen ei ole terveydelle hyväksi. Mä tulisin varmasti sairaaksi tyhmän suden takia. Ei auttanut kuin ottaa puukko käteen ja alkaa nyrhiä paloja. 
”Mikä neiti sä oot? Sen kun puret vaan suoraan.” 
”No hyi helvetti en varmasti!” 
”Kello käy. Vanhempasikin tulevat kotiin pian.” 
Puraistessani ensimmäisen kerran olin okesentaa lattialle. Ei musta ollut koko hommaan. Kyyneleet valuivat silmistä, kun yritin nieleskellä palaa kakomatta.
”Ei susta ole mihinkään. Väistäs kukkakeppi.” 
”Mitä sä teet?” 
”Sen, mihin sun kaltainen nynny ei omin avuin pysty.”
Samalla hetkellä mä haukkasin lihasta palan, jos toisenkin. Nälkä oli valtava. Verisen lihan maku hiveli kaikkia aisteja. Tuntui, kuin olisin kaivannut tunnetta ikuisuuden ja hetkessä se oli ohi. Jäljellä oli sairas olotila ja kuvotus. Käperryin keittiön lattialle sikiöasentoon ja halusin olla jossain muualla. Halusin vaan itkeä.
”Joko se loppui? Eikö täällä ole enempää?” 
”Senkin sairas paskiainen! Mitä sä menit tekemään?!” 
”Susi ottaa sen, mitä haluaa. Tavallaan siis saman kuin viime kesänä.” 
”Sä olet kuvottava. Sä lupasit olla muistuttamasta mua siitä. Bergen ole kiltti. Mä en kestä sitä muistoa tässä mielentilassa.” 
”Sä olet heikko Samuel. Sun pitäisi kasvaa edes vähän. Et sä voi ikuisesti paeta kaikkea tuolla tavalla.” 
”Ei tänä iltana. Sä jätät mut nyt rauhaan, kuten sovittiin. Seuraavaksi mä menen oksentamaan tän kaiken ulos ja virumaan itsesäälissäni huoneeseeni.” 
”Oksentamaan sä et mene! Muuten koko juttu olisi mennyt hukkaan. Saisit tehdä kaiken alusta. Sitäkö sä haluat?” 
”Kai mä sentään saan mennä huoneeseeni kärsimään?”
”Ei kai se mun päätettävissä ole. Sun kehohan tää on. Sun pitää itse osata päättää asioistas ja osata ajatella itse.” 
Ajatus koko moskan ulos saamisesta houkutteli mielessä. Huomaisiko susi mitään? Sehän meni nukkumaan. Joutuisin varmaan syömään uusiksi, koska sudelle tulisi nälkä. Miten ja miksi? En mä halua elää näin.
Hetkonen! Eikö Bergen puhunut jotain siitä, että mun elämä voisi olla vaarassa, jos mä antaisin sen nähdä nälkää? Olisiko se mahdollista?
”Bergen!!!!”
”Mitäh?! Etkö sä halunnutkaan mua pois?”
”Mulle tuli mieleen kysyttävää.” 
”Häh?” 
”Pystynkö mä kuolemaan sun nälkiinnyttämiselläsi?” 
”Mikä kysymys toi oli?” 
”No miten on?” 
”Erittäin epätodennäköistä olisi.” 
”Mut sä sanoit niin. Edes pieni mahdollisuus siis on.” 
” Kunhan uhkailin.” 
”Mitä sulle käy sitten kun mä joskus kuolen?”
”Mä tuun sit sun mukaasi Helvettiin, vaik sitä ei tarvii pelätä. Et sä täältä tuu pääsee mihinkään.” 
”Etkä tuu, ei sellasta oo.” 
”Eikö? Mistä mä sitten oon tullut? Kai mä tiiän, jos oon siellä ite ollut.” 

Ei kommentteja: