Viistoista

Keskiviikko 22.8. 
Kannattaa uskoa,” Bergen sanoi painokkaasti.
Miksi?” kysäisin happamasti ilmaisten välinpitämättömyyttäni.
Koska ajatus tuli minulta,” susi myhäili.
Mutta se oli paska idea.”
Ihan hyvä se oli. Uskoisit nyt. Minultakin voi tulla joskus hyviä ideoita.”
Tuohon kuule et usko itsekään.”
En niin.”
Bergenin mielestä mun kipeenä olemisen teeskentely olis hyvä syy tänkin päivän lintsaukseen. Mun mielestä ei, sillä eihän se eilenkään mennyt vanhemmille läpi.
Tai väliikö vanhemmilla nyt oli. Koulu sen sijaan saattaisi hieman kärsiäkin lisää moisesta lintsailusta.
Oonkohan mä ees sairastanut millon viimeiks? En muista. Ei mitään muistikuvaa, kykenenkö mä ees sairastumaan.
”Herätys!!” Sikurijuurikas rääkäisi korvaani.
”Helvetti! Ei tarvitse huutaa. Kuulen vähemmälläkin. Eikä mua saa säikytellä. Ihan perseestä,” ärisin, sillä olihan tuo nyt kohtuuttoman julmaa.
”Ah, hyvää huomenta sinullekin pikku päivänpaiste,” Sikurijuurikas sanoi ällöttävän pirteästi hymyillen.
”Onkos minkälainen olo?” tyttö jatkoi. Kettu mua ärsytti tytön tapa kysellä asioita niin aurinkoisena. Miten se ees pysty olee niin aurinkoinen heti aamusta? Epäluonnollista.
Mä muuten älysin aika nopeesti, että oli koulupäivä tiedossa. En halunnut kouluun.
”Miksi sä näytät tolta? Hymyile. Uusi ihana päivä ja uudet seikkailut tiedossa,” tyttö kannusti.
”Miltä mun pitäs näyttää?!” ärähdin. Saatana! Jätä mut rauhaan!
”Ei ainakaan noin räjähtäneeltä ja kärsineeltä,” tyttö nauroi.
”Kiitos,” huokasin kyllästyneenä.
”Nouse! Ei me taas voida myöhästyy!” Sikuri (nyt näköjään sit älysin tähän väliin kehitellä tytölle lempinimenkin) karjaisi.
”Mitä mieltä sä oisit, jos joku huutais sun korvaan, kun sulla on vitunmoinen päänsärky?” murahdin vittuuntuneena.
”Ja kenenköhän vika se päänsärky on? Minä olen kuule siihen ihan syytön,” tyttö sanoi näyttäen mahdollisimman viattomalta.
”Haistas paska.”
Mä en halunnut aamupalaa, joten lähteminen oli tosi nopea juttu. Vaatteiden vaihto vain ja siitä sitten matkaan.
En edes kysynyt, halusiko Sikurijuurikas mitään aamupalaa. Oletin sen jo syöneen. Sen verran valmiilta se vakutti lähtemään.
Mua rupes kaduttamaan heti ovesta ulos päästyämme, etten kuunnellut Bergeniä. Pihalla seisoi Tero nokkahuilunsa kanssa ja soitti jotain epäilyttävästi Kissanpennunkutituslaululta kuulostavaa.
”Heii kaverit! Hyvää huomenta! Kaunis päivä tänään.” Tero huhuili.
”Lähdetäänkö pysäkille? Ei meil oo kauheeta kiirettä, mutta ei täs pihallakaa viitiis vaa jumittaa. Tai voinhan mä toki soittaa koko Kissanpentu-musikaalinkin läpi täs. Ei välttämättä riittäis aika, mutta pari biisii ainakin kerkeis vetää,” poika jatkoi ja näytti nokkahuiluaan.
¨EI! Kissanpennun kutituslaulu oli jo liikaa!” Huusin pidellen korviani.
”Hä? Tunnistitsä sen biisin mun suht surkeiden soittotaitojen läpikin? Jäbästähän löytyy ihan uusia puolia kokoajan,” Tero hämmästeli.
Olihan se toki outoo, et tunnistin jotain niinkin paskaa musaa. Yllättävää. Mä olin ipanana käynyt kattoo äidin synttärien kunniaks Kissanpentu-musikaalia. En kyl tiiä miks me sinne päädyttin, mut siel me oltiin. Ja oudompaa koko jutust oli tehnyt se, että miks kummas mä olin päässy/joutunu mukaan.
Mä en vastannut mitään, sillä mua jotenkin huvitti tilanne ihan liikaa. Mä en pystynyt muuta kuin nauramaan.
Koulussa selvis, että mä olin saanut matikan pistarista täydet pisteet. Elämä hymyili kerrankin. Oikein kiva päivä. No ei hymyilly ja ei kyllä ollu, mutta mitä välii.
Joo, ei päivä oikeesti ollu kiva. Mulla oli ihan pirun paha olo. Oma vikanihan se oli, mutta vitutti silti. Mua vitutti ihan kaikki. Jopa se täydellinen pistari ja varsinkin ihmiset. Sikurijuurikaskin. Ihmiset ylipäänsä.
”Hymyiles ny. Älä näytä noin apealta. Ei sulla voi olla noin paha olo,” Sikurijuurikas maanitteli.
”Kyllä voi. Ihan varmasti voi. Vittu ihan todellakin voi olla!” huudahdin liiankin äänekkäästi.
Huutaminen vaan sattu pahemmin päähän. Siispä hyvin tyhmä idea. Toisaalta mikäs mun ideoista ei ois tymä. Sitä hetkeä odotellessa, kun satun joskus saamaan älykkäänkin idean. Melko epätodennäköiseltä vaikuttaa.
Maantiedon tunnilla ope kysy multa miks Stina roikkuu mun mukana jatkuvasti koulussa. Siis haittasko sitä Sikurijuurikkaan mun kanssa olo, vai ylipäänsä koko tyttö?
Ja mitäköhän pirua se sille kuulu? En tiiä, mut ainakaan se ei ollu hyvä vastaus kysymykseen. Ei todellakaan.
”Ja mitäköhän pirua se sulle kuuluu?” tuhahdin happamasti.
”Pikku-Samuelhan rupeaa isottelemaan. Aijai. Haluatko kenties hankaluuksia?”
”Totta kai haluan. Tottahan toki. Mitä sä muka kuvittelt?”
”Älä pelleile. Jatketaanpas tätä tuntia nyt. Eksyttiin vähän aiheesta,” opettaja totesi ja palautti tunnin menot normitilanteeseen. Ainakin melkein. Tarpeeksi sentään.
”Aina joka tunti jotenkin kummasti eksyy jollain tavalla aiheeseen Samuel. Ketään ei vittu kiinnosta,” Kalevi möläytti. Miks aina pitää kommentoida, ettei ketään kiinnosta?
Älkää vaan vahingossakaan vaivatko päätänne mun asioilla. Niin kyllä olisikin parasta kaikkien kannalta.
”Mihin sinä luulet olevas menossa?” Sikurijuurikas kysyi juostuaan mut kiinni, kun luokasta lähdin ihan yllättäen. Ah, saisivat tyypit taas draamamässäilyä ja varmastikaan eivät Samuel Kuolio -jutut pääsisi loppumaan.
Tietysti pihalla piti pastaa auringon. Ihan ultrakaameaa. Kyllä, ultrakaamea on sana. Siis miten auringonvalo pystyikään sattumaan niin pahasti ja häikäisemään silmiä ihan niin vietävästi?
Sikurijuurikasta nauratti taasen mun touhut ja mua tietysti ärsytti. Miks se oli hauskaa, et mulla ei ollut hauskkaa?
”Samuel! Arvaa mitä!” Sikuri hihkaisi yllättäen kesken kikatuksen.
”No mitäh?!” ärähdin turhautuneena.
”Sulle pitää hankkia aurinkolasit, koska ne voisivat helpottaa oloasi tälläisissä tilanteissa. Ja noi silmälasitkin pitäs ehkä uusia. Niistähän repsottaa sanka,” tyttö ehdotti.
”Siis oikein kaunis kiitos upeista ideoistasi. Oikeesti ihan hyviä ideoita, mutta millä rahalla? Mistä sä sitä rahaa luulet takovas? Ja ei ees ollu hyvä idea. Sehän tietäis kauppareissua.”
”Tuota noin... Kai sun vanhemmat suostuu kustantamaan ainaki uudet rillit? Ja miksei kans aurinkolasei? Kysytään niilt. Ei kysyminen mitään maksa,” tytö hihkaisi.
”Luule vaan, et maksaisivat mitään tollasia turhuuksia.”
”Taas mä sain idean! Vitsi mä oon nero. Anna sun puhelin mulle!” Sikurijuurikas intoili.
”Öää... Wat?” sain mumistuksi, mutta kaivoin silti kännykän esille ja ojensin sen tytölle. Pelottavasti tuntui siltä, että tyttö ottaisi yhteyttä ei niin kivoihin tahoihin.
"Onhan sun isäs numero tää, jonka nimenä on Sieluton Sinivalas numero ykkönen?" Sikurijuurikas tirskahti.
"Mistä sä sen keksit?" Kysäisin pahaa aavistellen.
"Ei tarvitse olla mikään Einstein päätelläkseen, ainoiden numeroitten olevan vanhempiesi, ja sinivalas ykkönen isäsi ja äitisi kakkosena," Tyttö hymähti, kuin asia olisi ollut itsestäänselvyys.
Outoo, et Sikuri osasi käyttää Einsteinin nimeä tässä yhteydessä tai edes tiesi henkilön. Tai mistä mä tiedän tieskö se.
"Eli siis onko vai eikö? Susta ei ota ikinä selvää. Sitäpaitsi sä vastasit taasen kysymykseen kysymyksellä, mistä mä en tykkää. Jos sä et kerro osuinks mä oikeeseen, asian voi ottaa selville vaan yhdellä tavalla.
Mä soitan tälle Sieluton Sinivalas numero ykköselle ja selvitän ite asian," Stikurijuurikas totesi päättäväisesti ja soitti kyseiselle sinivalaalle.
”Morjensta! Stina täällä. Soitan Samuelin puolesta, kun hän ei jostain syystä uskaltanut. Soitin vain kertoakseni, että Samuelin silmälasit ovat aika lailla hajalla sekä Samuelille voisi tehdä oikeasti hyvää hankkia aurinkolasit,” Sikuri kertoi.
”Juu, sovitaan sitten niin. Kiitos paljon. Kerronko Samuelille terveisiä? Nähdään sitten kohta. Hyvää päivänjatkoa sinne päin.”
”Noh?” kysyin odottaen vastausta puhelun loputtua.
”Häh? Mitä noh?” Sikuri kysyi tikkuisesti.
”No siis, mitä sulle vastattiin?”
”Arvaa,” tyttö hymyili.
”En jaksa. Joten jos sä et kerro, mä lähen muualle,” puuskahdin ja käänsin suuntani kävelytielle päin.
”Aivan oikein! Me lähdemme muualle. Nimittäin meillä on tapaaminen isäsi kanssa Pikapysäkillä puolen tunnin kuluttua,” Sikurijurikas hihkaisi.
”Sepä kiva,” huokasin.
Puolessa tunnissa Pikapysäkille ehtisi hyvin. Bussilla menisi pari minuutta, joten ei ollut mikään kiire. Kävellenkin sinne saattoi ehtiä. Ainakin siitä aioin ottaa selvää.
”Ala tulla Sikuri! Nyt mennään!” huikkasin ja lähdin kohti Pikapysäkkiä.
”Yllättävää, että sulle tuli tollanen kiire, mut eiköhän lähdetä,” Sikurjuurikas naurahti.
”Hyvin hauskaa. Haha. Kävelemiseen menee aikaa, mutta bussilla aikaa jäisi liikaakin. Siispä kävellään tai ainakin mä kävelen mielummin,” sanoin.
”Huumorintaju voisi olla ihan suositeltavaa sinullekin. Ei ainakaan pahitteeksi. Sitä paitsi miten mä kulkisin bussilla yksin ilman rahaa?” Sikuri tuhahti melko töksähtäen (Kyllä, mä kirjotan oikein hienosti. Ainakin kuvailut ja muut sellaset on upeita).
En taaskaan vastannut mitään, vaan aloin kulkemaan kohti määränpäätä. Kaipa se tytteli seuraisi mukana.
”Heelou! Hellurei! Heipähei!” Bergen yhtäkkiä huudahti ja mä säikähdin ihan sairaasti. Hyppäsin jonnekin tien reunaan ja kompastuin samalla lentäen ojaan rähmälleni.
”Hui! Mikä se oli?!” huudahdin ihan vahingossa. En vain ajatuksissani pääni sisällä.
”Oot sä ok Samuel? Mikä tuli?” Sikurijuurikas kyseli huolestuneena.
Mä makasin rähmälläni ojan pohjalla. Ei ollut aikomustakaan nousta ylös. Mä vaan olin. Olin erittäin ok.
”Huhuu?! Mikä on tilanne?” Sikuri huhuili.
”Taaskaan sä et tajuaisi kuitenkaan,” totesin noustessani ylös ojasta.
”En niin. Enpä tietenkään. Mä vaan sain niinkin hullun ajatuksen, et sun päässä viiraa ja sä kuulet joitain ääniä siellä.”
”Voi, ihanko itse noin päättelit? Etkö varmasti ole saanut aiemmin mitään tietoa asiasta tai viittauksia edes siihen suuntaan?” ivasin sarkastiseen sävyyn. Sikurijuurikas vain mulkaisi mua vastaukseksi ja pudisti päätään.
Me ei ihan ehditty puolen tunnin sisällä paikalle, joten luvassa oli mainintoja asiasta. Mikäli iskä nyt olisi ollut tosissaan asian kanssa ja oikeaan aikaan paikalla.
Uskaltaisinko mennä sisään kauppakekukseen? Entä, jos herra Benjamin Kuolio olisi sisällä odottamassa ja vihainen myöhästelystä? Luultavasti joku muukin, kuin minä saisi kuulla asiasta.
”Mitä sä odottelet vielä siinnä? Sisän vaan,” Sikurijuurikas kehoitti.
Mitäpä mä ees odotin? Miksi mä pitkitin kärsimystäni, jos sellaista oli luvassa? Ei sellasta edes ollut välttämättä tiedossa. Aika varmasti jotain sen tapaista kyllä oli, mutta ei välttämättä kärsimykseksi luokiteltavata.
Saman tien kun astuimme sisään, näimme etsimämme henkilön. Isä istui penkillä oven vieressä käyttäen hyvin hienoa älypuhelintaan.
Isästä sai muutenkin vähän sellaisen mafiosokuvan. Tuhti mies kalliin näköisissä vaatteissa ja muutenkin vähän sellanen italialaistyyli. Lol, ihan kuin kaikki läskit blingbling-rikkaat italialaiset kuuluis mafiaan.
”Psst. Samuel ja Stina, tännepäin,” isä huhuili suht vaimealla äänellä. Ahaa, ei uskaltanut huutaa, sillä ei halunnut herättää ihmisten huomiota. Muutenhan meidät olisi jollain tapaa liitetty häneen.
Suuntana kuulema olisi Rillikulma.
”Jos nyt kerrankin hankkisit hyvät, niin ei sitten pitkään aikaan tarvitsisi hankkia uusia,” iskä sanoi yllättäen.
”Pitäisi olla tosi kestävät, mutta saattaisivat painaa liikaa tuollaiselle kukkakepille. Kyllä kestävyys olisi ykösjuttu, sillä niin kovaa kulutusta ne voisivat saada,” isä jatkoi hieman röhkien.
”Eivät kaikki kestävät lasit ole painavia,” sanoi joku myyjä, joka kuuli keskustelumme kaupan oviaukossa.
”Pojalle etsimme vähän joitain muunlaisia laseja, kuin nuo hänellä nyt olevat. Joitain, jota kestävät rankkaa kulutusta ja ainakin isoja pudotuksia ja kovia kolhuja,” isä sanoi myyjälle.
”Seuratkaa tänne päin,” myyjänainen johdatteli.
Sikurijuurikas ehdotti vitsillä joitain vaalean punaisia paljetein koristeltuja isoja ja paksuja hipsteripellelaseja. Ei kiitos. Tai voisivathan nekin olla ihan kelpo lasit.
Myyjä tarjosi joitain vähän hillitympiä laseja. Mielestäni ne olivat vähän stereotyyppiset nörttilasit, mutta istuivat loistavasti. Kuitenkin tuli päädyttyä sellaisiin vähän suurempiin mustiin laseihin, jotka kestäisivät iskuja.
Linssitkin olisivat likaa hylkivät, iskunkestävät ja tummenevat, joten kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Valmista olisi ehkä jo huomenissa. Ihme kyllä, jossain päin Hidenkirnua sai nopeaa ja hyvää palveluakin.
Musta hinta kuulosti yllättävän isolta, mutta iskälle se ei ollut ongelmakaan. Se maksoi ihan tyytyväsenä isonkin summan, vaikka kyse olikin onnettomasta pojastaan. 
Mä päätin poistuu putiikista ennen, kuin Sikuri ja isä saivat asian hoidettua. Mä halusin omaa aikaa edes muutaman sekunnin. 
”Hei Samuel! Venaa!” huusi hyvinkin tutun kuuloinen ääni, kun astuin kaupasta ulos. Se siitä omasta ajasta.
Käännyin katsomaan ja kukapa muukaan kyseinen henkilö olisi ollut, kuin Aku-Mikki Saimaanoja. Vaikka minun ei tehnytkään mieli jutella pojalle, pysähdyin vaistomaisesti odottamaan.
”Mullla on sulle tosi tärkeetä asiaa,” Poika miltei kuiskasi juostuaan paikalle.  Mikäli oikein päättelin, asia ei olisi kovin mukavaa kuultavaa.
Nyökkäsin pojalle merkiksi, että se voisi kertoa asiansa.
Syvä huokaus. Asia oli selvästi painanut Mikkiä jo mukavan hetken. Voisi olla helpottavaa jakaa tieto, vaikka henkilöistä en välttämättä olisi se parahin siihen.
”Kumisaapas eli siis kumisaappaissa paljon viihtynyt Emmi Puhkura on kuollut,” Aku-Mikki sanoi ja huokasi kuuluvasti. Näytti siltä, että pojan oli hyvin vaikea pidätellä kyyneliään.
Minulle tieto tuli ihan tyhjästä. Superyllätys. En osannut reagoida mitenkään, vaan jähmetyin vain miettimään asiaa.
”Ei helvetti,” sain sanotuksi.
”Otan osaa,” jatkoin. Ei ollut mikään tarkoitus kuulostaa niin välinpitämättömältä ja kylmältä, mutta niin vain pääsi kymään. Olin minäkin pitänyt tytöstä, mutta olin silti jo lausunut nuo tyhjät sanat toverilleni.
”Siinnäkö kaikki? Eikö kiinnosta tietää syytä tai mitään muutakaan?” Mikki kysyi.
”No anna tulla vaan.”
”Me löydettiin se eilen Minni-Iineksen kanssa kotoaan hirttäytyneenä, kun oltiin menossa visiitille.
”Aika kauheeta,” mumisin. Mua ärsytti etten saanut sanottua kuin tyhjiä kliseitä.
”Mä en usko sen ees olleen masentunut. Ei sillä ollut mitään syytä tappaa itteensä,” Mikki tuumaili.
”Jaa...” mumisin taas niin vitun kiinnostuneen oloisena.
”Mulla on paha aavistus tapahtuneesta. Me ollaan vaarassa kaikki. Ne on kohta täällä ja me kuollaan. Aattele, me kuollaan kaikki, ellei tehdä asialle mitään,” Punapää sanoi itkuisesti.
”Hmm...”
”Sori Samuel. Mä en osaa hillitä tunteitani. Sori, että sanoin noin. Älä ota sitä henkilökohtasesti. Sis tota kuolemajuttuu,” Mikki voivotteli ja halasi mua vähän vaivaannuttavasti.
”Eipä mitään. Kumisaapas siis teki Jeesukset ja kuoli muiden vuoksi,” totesin yrittäen keventää tunnelmaa.
”Ei tää juttu oo mikään vitsi,” Mikki murahti ja irtautui kavahtaen kauemmas.
”Äh, oon pahoillani,” pahoittelin suht huolestuneena/vaivaantuneena.
Sitten iskä ja Sikuri tulivat ulos kaupasta. Kysyin miksi heillä oli kestänyt niin kauan, saaden vastaukseksi tiedon siitä, että etuja oli kuunneltava ja mulle oli ajateltu jättää omaa aikaa kaverini kanssa. Ihmeitä sen kuin mahtui tähän päivään.
Mä kiitin faijaa rilliostoksesta ja me lähdettiin kotia kohti.
Koko illan mä olin aika omissa oloissani, eikä Sikurikaan halunnut olla mun kanssa. Se mielummin meni leipomaan äidin kanssa jotain sämpylöitä ja tekemään ruokaa.
Mä en osannut muuta, kuin vain olla ja velloa omissa maailmoissani. Ihan helvetin karua. Emmi oli poissa. Mikään tässä maailmasssa ei ole ikuista. En kyllä tiedä olenko minä, mutta eihän mua tähän juttuun lasketakaan.
”Mikä sulla on? Miksi sä oot noin vaisu? Mitä se poika sulle sanoi?” Sikurijuurikas ilmestyi kysymän tuoden minulle vasta tehdyn sämpylän ja onnistuen säikäyttämään mut pahanpäiväisesti.
”Et sä ymmärtäis,” huokasin ja käännyin poispäin.
”Enhän mä ikinä ymmärrä sun mielestä mitään taaskaan, mutta voin ainakin tarjota olkapäätä johon itkeä ja kuunnella, kun purat sydäntäsi,” tyttö sanoi lempeän pehmeästi ja huolestuneesti.
”Anna tulla vaan. Se oikeesti helpottaa sun oloas,” tyttö sanoi kietoen kädet ympärilleni. Sen jälkeen mä vain halusin, että mulla on joku läsnä.
”Älä mene pois,” kuiskasin sanomatta sen enempää.
”En. Olen tässä niin kauan, kuin tarve vaatii,” tyttö totesi. Mä en halunnut muuta kuin hautautua peiton alle ja tiedostaa Sikurijuurikkaan olevan läsnä. 

Ei kommentteja: