Kymppi

Perjantai 17.8.
Aamulla mua nauratti ihan hysteerisesti. Aivan yks hailee, mille mä nauroin. Siitä tunteesta oli nautittava niin pitkään kuin oli mahdollista.
”Tietääkö hän, miksi hän nauraa?” Bergen tuli kysymään.
Kuka ihmeen hän?”
No siis sinä. Vitsin urvelo!”
”En tiiä. Jos herra susi luulee tietävänsä vastauksen, antaa tulla vaan.”
Sä et oo nukkunut tarpeeksi. Ihmiset tarvii enemmän unta kuin pari naurettavaa tuntia. Jos sä ees oot nukkunut sitäkään. Ainakin viikossa pitäis saada nukutuksi enemmän kuin alle kymmenen tuntia”
”Ja minkäköhän takia mä en oo nukkunut? Minkä ihmeen takia mä en oo nukkunut?! Nyt muta menee hermot suhun! Sä tulit aukomaan päätäs asiasta, josta sä oot hyvinkin vastuussa!”
Mistä mä muka sen tiiän?! Minkä mä muka sun unettomuudelle voin?! Haista pentu paska!” susi ärähti ja häipyi. Se oli jostain kumman syystä ottanut nokkiinsa moisesta kysymyksestä.
Ei mua oikeesti ees pitkään jaksanu kismittää sen tyhmä kysymys mun nukkumisista. Se ite pakotti mut melkein väkisin pysyy hereillä yöt.
Sen jälkeen mä tiesin tasan tarkkaan, miksi mua nauratti. Bergen oli onnistunut luomaan aihetta siihen. Jos mä en aluksi nauranut sen takia, sen naurettava nöksähtäminen huvitti liian suuresti.
”Ketä siellä tapetaan?!” isä huusi alakerrasta.
”Mistä vitusta sä päättelet, että jotakuta tapetaan täällä?!” huikkasin takaisin. 
”Siisti suutasi poika! Miksi sä sitten ääntelet kuin kidutettava porsas tai joku muu pikkuotus?!”
”Njah, suksi kuuseen ja katoa! Mua ei kiinnosta selitellä sulle yhtään mitään ilonpilaaja!”
Koulussa oli liikkapäivä, joten mä näin parhaaksi ajatukseksi lintsata. Eihän mulla ollut edes liikkavaatteita mukana ja pillihousuissa urheilu ei ole mikään mukavimmasta päästä oleva juttu.
Mä en oikeesti ollut yhtän varautunut koko liikkapäivään. Siitä oltiin varmaan lähetetty viesti sähköpostiin tai Lakritsaan. Lakritsa on meidän koulussa käytettävä viestisivu, kuten Anna oli ollut peruskoulussa.
Sähköpostin mä muistaakseni olen tarkastanut ehkä tässä muutaman viikon sisällä, joten ihan varmasti se viesti oli lähetetty Lakritsan kautta.
Juhlavasti rehtori alkoi pölpöttämään, että oli taas se aika lukuvuodesta kun liikuntapäivä järjestettäisiin. Ens kerralla mä siis osaisin ehkä varautua siihen hetkeen, milloin ei kannattaisi mennä kouluun. 
Mä näin parhaaksi häipyä paikalta, kun tuli aika jakautua ryhmiin ja valita mihin lajiin aikoo osallistua. Mun lajini oli selvästikin lintsaaminen.
Mua kiinnosti, oliko Tero varautunut liikkapäivään ja halukas osallistumaan vai olisiko se mielummin lähtenyt mun seurana jonnekin muualle huitelemaan.
Sain kuin sainkin Terolta vastauksen. Hieman yllättävää. Vielä yllättävämpää kuin vastaaminen oli Teron myöntävä vastaus.
En osannut kuin ihmetellä Teron suostumusta ajatukseen. hieman omituista. Jos olisin eilen kuollut, en olisi tuotakaan asiaa Terosta ikinä ennen tätä päivää osannut arvata.
Bussipysäkistä oli kuin olikin muodostunut jotenkin kummassa yhteinen tapaamispaikkamme. Emme kai me minnekään olleet lähdössä, joten tapaamispaikaksi se varmaan vain jäi.
Ei kylläkään jäänyt. Tero ei suostunut ehdotukseeni metsässä vaeltamisesta ja uusien seikkailujen etsinnästä. Ihme tylsimys. 
Tero kumman avokätisesti suostui kustantamaan bussimatkan kauppakeskukselle. Mä en eka tajunnu, miks me sinne mentiin, mutta tajusin kirjaston olevan siellä.
Mutta ei Tero kirjastolle halunnutkaan. Kirjastossa piti olla hiljaa ja meillä oli juteltavaa. Niinpä me vain jäimme Pikapysäkin käytäville hengailemaan.
”Miks me tänne tultiin? Täällä on muitakin ihmisiä, jotka saattavat kuulla jutustelumme. Miksei me vaan menty sinne metsään seikkailemaan? Se olisi ollut ilmaista ja siellä ei olisi ollut ihmisiä,” ihmettelin Teron valintaa.
”Luvattiin sadetta, eikä täällä kukaan kiinnitä huomiota juttuihimme. Mennään vaikka jonnekin syrjäisemmälle käytävälle jutustelemaan,” Tero sanoi.
”Minkä epämieluisan lajin sä valitsit sinne liikuntapäivään? Ja kyllä, mä unohin kattoo ilmotuksia enkä siis tiennyt koko liikuntapäivästä,” kysyin.
”En mä valkannut mitään epämieluisaa. Mä olin osallistumassa korikseen. Se on ihan kivaa, mutta mä oon ihan surkea koriksessa.”
Kun kello tuli niin paljon, että koulupäivä olisi jo loppunut, ilmaisin Terolle että mä halusin lähteä kotiin ja tehdä muutamat huomiset läksyt ennen tapaamista kerholla.
Sitte mä muistn, että eihän mulla ollut rahaa bussiin, joten jouduin pyytämään Terolta. Mä pyysin sitä lähettämään viestin tai kertomaan kerholla, paljonko mä olisin sille velkaa.
Mä päätinkin mennä kerholle, vaikka oli vähän vielä aikaista. Tarjan mökillä oli kuitenkin kova tohina (ilmeisesti Teron takii) käynnissä, kun saavuin sinne. 
”Miks mun saapumisen eteen ei tehty näin paljon? Mä kai oon ees jotenkin merkittävä tapaus verrattuna Teroon. Ei sillä, tälläset suuret juhlat saapumisen kunniaksi olis ollu hiton ahdistavat. Mutta miks?” mä kysyin.
”Ei nää jutut oo pelkästään Teroo varten. Tänään on kans Roopen synttärit. Eli siis sen supernopean Kuisman pojan,” Tarja sanoi.
Me harjoiteltiin jonkun tovin jotain Ellinooran laatimaa esitystä. Ihmettelin, missä sekin tyttö mahtoi olla ja Tarja valaisi, ettei Ellinoora ehtisi kun olisi muuta suunniteltavaa ja se halusi tulla kerholle Teron kanssa.
Sitäpaitsi mulle kykyjen esittely oli mukamas ollut jotain sinne päin. Sitä ei ollut etukäteen suunniteltu, mutta oli se jotain sinne päin ollut.
Se hiton Ellinooran esitys oli ihan perseestä. Sen mukaan Ellinoora itse olisi iloisenhohtava haltijahahmo, joka vaihtaisi vähän väliä asua, ihon ja hiusten väriä sekä tarkkailisi yleisöä esityslavan nurkassa ja toimisi esityksen aikana kertojana ja selostajana.
Ihan lopuksi mä kaivaisin jostain pistoolin jonka Tarja oli antanut ja ampuisin itseni. Voi kiitos Ellinoora. Minäkin niin rakastan sinua.
Kuinka moni muka antaa kaverilleen tehtäväksi ampua itsensä? Ja mistä helvetin syövereistä Tarja oli hankkinut pistoolin?
Miksi se edes antoi sellaisen jonkun kuusitoistavuotiaan pojan leikkikaluksi jotain esitystä varten? Jos tarkkoi ollaan, mähän oon sen verran epävakaa ihminen, että muhun ei kannattas luottaa sellasis jutuis. Ties vaikka ampuisin koko jengin tohjoksi.
Onneks mun ei tarvinnut kuolla harjoituksissa sataa kuuttakymmentätuhatta kertaa. Se riitti, kun feikkasin koko touhun. 
Tero ja Roope sekä Ellinoora saapuivat. Me ohjattiin Tero ja Roope yleisöön ja aloitettiin esitys.
Sillä kerralla mä ammuin itteni oikeasti ja yleisöstä kuului Teron kauhistunut kiljaisu. Se oli kyllä aina yhtä kuulemisen arvoinen.
Esityksen päätyttyä oli vielä bonusosio. Ellinoora julkisti, miten yleisö oli pärjännyt ja mitä kaikkea se oli aistinut yleisöstä. Teroa vähän nolotti, kun Ellinoora julkisti Teron tärisseen jännityksestä koko esityksen ajan.
Sitten yllätys: Teron piti kertoa esityksen tapahtumat alusta loppuun ja niin hän tekikin. Roopen ei tarvinnut tehdä mitään, sillä koko esitys oli jonkin sortin synttärilahja sille.
Kokoontuminen oli siinä. Sorsan porukka kysyi halusinko minä heidän kyydillään kotiin, mutta sanoin mieluummin käveleväni. Olin ennenkin käellyt sen matkan, eikä se ollut kovin paha. Sitäpaitsi halusin mennä seikkailemaan metsään, koska Tero ei ollut päivällä suostunut moiseen. 
Tero mutisi jotain sateesta, mutta minusta sateen jälkeen metsässä oli vielä mielenkiintoisempaa seikkailla. Sateen huuhtoma metsä aina tuoksuu niin ihanalta.
Haahuilin metsässä jonkin aikaa, kunnes huomasin maassa jotain punaista, punaista ja ruskeaa. Tunnistin punaisen vereksi. Muuta en tunnistanut. En muuta, kuin että veri tuli tuosta ruskeasta möykystä.
Menin lähemmäs ottaakseni asiasta selvää ja tunnistin möykyn haavoittuneeksi jänikseksi.
”Mitäs sinulle tehdään? Ei sinua siihenkään voi jättää. Kotiin sisälle minä en sinua voi viedä, sillä mun vanhemmat vihaa saastaisia eläimiä ja valittaa moisesta turhuudesta. Mutta älä pelkää, en ole paha.”
Kotiin jäniksen kanssa päästyäni, menin viemään sen suorinta tietä suoraan yhteen pihalla olevaan rakennukseen. Sitä ei oltu käytetty vuosiin ja sen kyllä huomasi. Jos sitä ei oltu käytetty ikuisuuteen, miksi nytkään.
Kaivoin jonkun naurettavan vanhan kanihäkin varaston takaosasta. Minulle luvattiin joskus kani, mutta koskaan sitä ei hankittu. Se olisi pitänyt hankkia itse. Vain häkin sain lahjaksi (ja sekin oli joku viiden vuoden synttärilahja kerralla). Nyt vihdoin sillekin olisi käyttöä.
Koska kuivikkeita minulla ei ollut, heitin päälläni olevan paidan hätäkuivikkeeksi. Sen lisäksi mä revin housujeni lahkeista kappaleita jänöjussukan haavoja tyrehdyttämään. 
Pihalla kyllä oli pirun kylmä, joten vaatteiden poisheittäminen ja pilaaminen ei ehkä ollut järkevimmästä päästä. Olihan siellä satanut jo tänä syksynä räntääkin.
Mä en keksinyt mistä mä jänikselle kaivaisin ruokaa, sillä mä en ollut saanut minkäänlaista jyrsijän ruokaa lahjaksi. Vaikka olisinkin saanut, eivät mitkään pöperöt näin pitkään olisi säilyneet.
Siispä kävin vain hakemassa pihalta kaikenmoista vihreää ja menin takaisin varastoon viemään ne jänikselle. Ei siinnä paljoa ollut, mutta edes jotakin.
Sen jälkeen mä menin kotiin kuuntelemaan mitä mieltä vanhemmat tällä kertaa olivat mun poissaolostani. Ei mulla edes ollut tällä kertaa mitään ylimääräinen historian jatkokurssi -selitystä. 
Sain kyllä kysymyksiä myöhemmin kotiin tulostani, mutta ne hukkuivat kysymyksiin paidattomuudestani ja revityistä housuista.
Mä painelin yläkertaan ja paiskasin huoneeni oven mahdollisimman kovasti kiinni.
”SAMUEL! Asumisesi käy kalliiksi, jos et tee mitään! Siis jollainhan sinun on asumisesi kustannettava!”
”Sama se! Ei oo mun ongelma!”
Syömään mennessäni huomasin äidin ja isän yllätyksekseni syövän täytettyä haukea. Ihme juttu.
Yllättävästi sainkin vastauksen kysymättäkin. Vanhemmat olivat suunnitelleet menevänsä kahdelleen huomenna jonnekin viiden tähden hotelliin juhlistamaan kolmattatoista hääpäiväänsä jonnekin hotellin kalleimpaan sviittiin.
Ja kuten arvata saatta minulle ei oltu hankittu paikkaa hotellista. Väliäkös sillä, mä saisin hyvin aikaa hoitaa uutta jänisystävääni. Oikeesti helpotus, ettei mun tarvinnu mennä mukaan.
Mitä vähemmän vanhemmat asioistani tiesivät, sitä parempi. Vaikka koulussa olikin aina puhuttu päinvastaista, mun vanhemmille ei oikeesti viittiny kertoo mitään. Jos vanhempani eivät täyttäisi pieniä välittävien vanhempien kriteereitä, ne saisivat olla enemmän pihalla asioistani. Ehkä parempi niin.

Ei kommentteja: