Kuustoista

Perjantai 24.8.
                      ”Asia on juurikin niin! Voihan se ihan hyvin olla jotenkin muutenkin, mutta aika varmasti se on niin. Hiphei, oivalsin!” huudahdin hypähtäen seisomaan. Sikurijuurikas päästi pelästyneen vingahduksen, jota seurasi syvä hiljaisuus.
                      Mä lähdin huoneestani yllättävä hyväntuulisena. Olin koko yön miettinyt (alitajunnassani oli pyörinyt ajatus) sitä, mitä minun piti tälle päivälle muistaa.
                      Mä olin luvannut asian itselleni. Mun pitäs jotenkin osata yhdistää Sikurijuurikkaan kerholle saapuminen viikon tapahtumien käsittelyyn. Sen lisäks mun oli ekana selvittävä siitä uskonnon esitelmästä.
                      Aika varmasti kerhon tämänkertainen kokoontuminen menisi Kumisaappaan muistelemiseen. En mä siihen Sikurin mukaan soluttamiseen ollut mitään keksinyt. Olin vain keksinyt, mitä mun piti muistaa tälle päivälle. Olis kai ollut parempi vain relata ja olla mahdollisimman virkeä uskonnon tuntia varten.
                      ”Mikäs ihmeen ongelma sulla taas vaihteluksi on?” Sikurijuurikas kysyi saavuttuaan seurakseni alakertaan.
”Ja kuinkahan kummassa voit sanoa minulla olevan ongelmia?” kysyin hieman esittäen närkästynyttä.
Sikurijuurikas yllätti mut ryhtymällä nauramaan. Mä jäin pöllämystyneenä pällistelemään kikattavaa tyttöä. Eihän se mitenkään uutta ollut, että Sikuria jokin nauratti, mutta sillä hetkellä en hoksannut syytä huvitukselle.
”Hei Sikurijuurikas. Mikä sua noin huvittaa taas vaihteluksi?” kysyin aidosti hämmentyneen oloisena. Hetken näytti siltä, että tyttö jo olisi saanut koottua itsensä, mutta kysymykseni käynnisti uuden naurukohtauksen.
Odotin ja odotin, mutta pikkuhiljaa hekottelu alkoi jo mennä yli sietokykyni. Mä olin melkoisen varma syystä nauramiselle. Aivan varmana käytöksestäni onnistui taas löytämään jotakin nauramisen arvoista. Oikein arvattu.
”Eikö herra Kuolio huomannut itse mitään tavallisuudesta poikkeavaa käytöksessään?” Sikurijuurikas kysyi.
”Mähän poikkean aina tavallisuudesta olemisellani. Lisäks mä oon tainnu kieltää sua sanomasta mua herraks. Tost herra Kuoliosta tulee puistattaval taval mieleen faija ja sen touhut.
Sitä kai pitää kutsuu herraks sen firmassa. Työntekijät eli siis alamaiset kutsuu sitä herraks ja matelee sen edessä nöyristellen. Tai ainakin niin se kuvittelee,” sanoin. Sikuri näytti taas jotenkin huvittuneelta.
”Uusi juttu mainittavaksi perusteluna sun oudolle käytökselles. Niin siis tavallisuudesta poikkeavana juttuna sä vaivauduit esittää nöksähtävää pikku draamakuningatarta.
Ja nyt uutena lisänä sä puhut kerralla useemman kuin yhden lauseen. Tai sitä sä kyl taidat tehdä useemminkin kuin draamailua,” Sikuri perusteli huvittuneena.
Koulupäivä ei sitten ollutkaan niin tylsä. Nimittäin meillä oli se uskonnon esitelmäkin esitettävänä. Ahdistava ajatus, mutta en antanut ahdistuksen näkyä. Pakolliset hommat olisi hoidettava, tykkäsi niistä tai ei.
Jos kyseessä on hiljainen ja olematon laahustaja Samuel, ei voisi heti kuvitella esiintymisen olevan ihan eri juttu. Siinnä mä unohdan kaiken, mitä mun ympärillä on. Muutun ihan eri henkilöksi.
Ja tekstiä tuli vaikka miten paljon. Porukka vaikutti vähintäänkin hämmästyneeltä esityksen päätyttyä. Oliko kyseessä ollut oikeasti Samuel Kuolio?
                      Asioista ei voinut puhua, mutta kuitenkin sain sanottua pääasiani. Sinä et pääse Taivaaseen, sillä sinne ei pääse kukaan. Ei sellaista ole. Kuoleman voisi kuvitella olevan loppu koko olemisellesi, mutta siitä pitää maksaa. Maksat sillä, miten elit. Sillä määrittyy hintasi. Vaiko määrittyykö? Entä, jos tekosi eivät vaikutakaan?
                      Itse en ainakaan uskoisi moista paskaa, ellei minulla olisi melko varmoja lähteitä. Niistä minä en kyllä maininnut halaistua sanaakaan. Halusin silti nähdä, mitä sanoistani seuraisi ryhmätovereiden keskuudeessa.
                      Porukka katsoi muahyvin oudosti. Mikä siihen meni? Vittu toi jäbä on sekasin. Mikä tota vaivaa? Onkohan sillä oikeesti kaikki jauhot pussissa?
                      Lopulta eturivin jätkät innostuivat taputtamaan huutelemaan ja vislaamaan. Sikurijuurikas katsoi vaivaantuneenaluokan perältä.
                      Opettaja joutui tyynnyttelemään ja hyssyttelemään oppilaitaan saadakseen luokkaan palaamaan rauhallisuuden seuraavaa esitelmää varten. Sen piti joku Krista, jonka esitelmä oli jotain naurettavaa haihattelua ja pilvilinnojen rakentelua.
                      Me ei puhuttu aiheesta mitään Juurikkaan kanssa. Se oli enemmänkin sellainen vaiettava juttu. Juttu, mistä ei saisi puhua. Tai ehkä se ei jäänytkään painamaan tytön mieltä, vaikka sitä en uskokaan.
                      ”Hei murhaajapoika. Sulle kyllä on tulossa iso lasku maksettavaksi, jos esitelmässäsi oli yhtään paikkansa pitävää juttuu,” yks Markus naurahti ja tönäisi mua kaverillisesti kylkeen tunnin loputtua. Mä horjahdin melkein lattialle.
                      ”Älä koske muhun!!” huudahdin.
                      Ehei, kukaan ei vahingossakaan vilkaissut oudoksuvasti. Miksi olisi? Eihän kukaan ikinä niin tee.
                      ”Murhaajapoika?” Sikurijuurikas kysyi Markukselta.
                      ”Toi tappo mun pikkusiskon ja sen kaverit. Ja vieläpä millä tavalla. Sanokoon kuka mitä vaan, mä en usko mitään muuta,” Markus sanoi.
                      Onneks sen kaverit tai kukaan muukaan ei ollu paikal. Vain me kolme. Muut oli jo painuneet seuraavalle oppitunnille.
                      ”Oliko tuo totta?” Sikuri kysyi.
                      ”Uskokoon ken haluaa,” sanoin mahdollisimman välinpitämättömästi.
                      Vaihteluksi tyttö oli hiljaa, eikä edes vaivautunut katselemaan mua sillä säälivällä ja oudoksuvasti kysyvällä katseellaan, mutta tiesin sen silti odottavan parempaa vastausta.
                      Muuten koulusta ei sitten sen enempää. Kotiin lähtiessämme törmäsimme Teroon pysäkillä. Poika näytti iloiselta ja innokkaalta kertomaan luultavasti jostain uudesta oivalluksestaan.
                      ”Moikkatimoi. Arvaas mitä Samsam-Samppa? Mä oon oivaltanu, mikä must tulee isona,” Tero hehkutti.
                      Meinasin mainita, että olihan se jo nytkin tarpeeksi iso, ettei enää isommaksi tarvitsisi kasvaa, mutta tämä ei nyt selvästikään tarkoittanut fyysistä kasvua. Ja kyllähän minä sen tiesin. Pitäs tietää mitä haluu sitten, ku lukio loppuu.
                      ”No?” kysyin, sillä nyt saattoi jopa olla kiinnostavuuksia.
                      ”Joko mä lähen päiväkotiin töihin tai vielä mielummin haluisin olla puheterapeutti,” Tero kertoi näyttäen tosi ylpeältä ja haltioituneelta.
                      ”Jaa.” Voi kun kiinnosti taasen. Toisaalta olihan se hienoa, että tiesi jo edes jotain suuntaa.
                      ”Oot sä miettiny, mitä sä haluisit tehä?” Tero kysyi ah niin innokas katse silmissään. Sikuriakin näytti kiinnostavan, mutta sitä nyt oli tannu kiinnostaa se jutustelu koko ajan.
                      ”Muuttaa metsään, asua puussa ja kuolla nuorena. Tosin vika toive ei ainakaa tuu toteutuu,” heitin kevyen letkeästi.
                      ”Ei ku oikeesti!” kaverini huudahtivat yhteen ääneen katsoen mua vähän kyseenalaistavasti.
                      Sikurijuurikkaalta en viitsinyt edes kysyä. Sillä varmaan oli suunnitelmana hankkii iso perhe ja pelastaa maailma. Tai sitten jotain pupujuttuja (iso perhe sillonki), jos se sinne joskus päätyis palaamaan. Ei, en mä halunnut kuulla. Parempi kun en tietäisi.
                      ”Nyt me muutes lähetään porukalla kerholle! Kävelläänks sinne vai mites?” sain idean.
                      ”Voishan sitä kävelläkin. Kai täs jonkun aikaa on. Ei muutes olla ideoitu Sikurijuurikkaan saapumiselle sen erityisempää ohjelmaa,” Tero sanoi ihmetellen.
                      ”Kumisaappaan muistaminen riittänee ohjelmaksi,” totesin.
                      ”Nii joo…” Tero vaikeni.
                      ”Onko siellä nyt jonkun muistaminen? Onko se nyt vähän epäreilua tunkea sinne, jos siellä on joku surutilaisuus tms?” Sikurijuurikas kysyi huolestuneena.
                      ”Asia on jo kai hoidossa,” sanoin.
                      ”Mä en ees kerenny kunnol oppii tuntee yhen kerran perusteel Emmiä,” Tero sanoi.
                      ”No kaks kertaa varmaan sitten onki paljon enemmän,” tuhahdin.
                      ”Puolet enemmän kuin Terolla,” Sikurijuurikas sanoi.
                      Mitäpä tuohon argumentoimaan. Olin tasan samaa mieltä. Onhan puolet enemmän ihan jonkun verran. Olisin voinut viisastella, mutta njah.
                      Oikein jees. Kyllähän mä tunnen jo kaikki kerholaiset perinpohjaisesti. Emminkin opin tuntemaan kuin omat taskuni. Ei sillä, että tuntisin omia taskujani mitenkään mainiosti.
                      ”Jännittääkö nyt? Nyt mennään sulle täysin uuteen paikkaan tapaamaan uusia ihmisiä. Sullahan onkin jännää tarinaa kerrottavana,” Tero intoili Sikurille Tarjan tuvan ovella.
                      ”Ynh,” tyttö ynähti.
                      ”Muuten tietävätkö muut kykynne taustoista ja alkuperästä? Että kuuluisko mun kertoa tarinaani?” Sikuri kysyi.
                      ”Tota ei, mutta sun kyky onkin eri juttu,” sanoin miettien, että ei kai Sikurilla mitään näyttämistäkään olisi.
                      Sikuri ei ottanut nokkiinsa, vaan nyökkäsi hyväksyen. Se ymmärsi, että kyvyn taustat liittyivät tarinaan olennaisemmin kuin meillä muilla.
                      Muutenkin muut kai olivat syntymällään saaneet mutaatiogeenin, mutta enhän mä voi olla asiasta varma. Joku kerta kyllä kysyisin Terolta. Jos juttu oli geeneistä kiinni, miks sen vanhemmat olis perus ja sisko saman lailla erilainen, mutta silti erilainen kuin se? Tulisko Teron lapsistakin outoja mutantteja?
                      Miks ketus mä mietin jotain noin kummaa? Toisaalt olihan aihe kiintoisa, mutta hyvin outo. Varsinkin outoa mietittävää kun olis pitäny mennä kokoukseen.
                      ”Taasko sulle puhutaan päässä?” Juurikas kysyi.
                      ”Aina, kun mä oon pidempään hiljaa, mä kuulen outoja päässäni ja juttelen äänten kanssa?!” kivahdin. Siis hui, mun kanssa hiljaisuuteen sais luvan tottuu.
                      Ovesta sisään ja muutama askel. Tadaa, olimme muiden pällisteltävänä. Tai ehk must vaan tuntu silt. Mut jotenki porukka näytti silt, et meit oli ootettu.
                      ”No niin Samuel esittelehän ystävättäresi,” Tarja kehoitti.
                      ”Öö… Täs on Sikurijuurikas Takatalvi. Sanokaas moikat Sikurille,” sain sanottua, vaikka kuulostin varmaan niin kyllästyneeltä kuin mahdollista (taas).
                      ”Ei tost tuu mitään. Kai m itekin osaan puhuu. En mä esittelyapuu kaipaa, vaik aluks se tuntuki hyvält ajatukselt,” Sikurijuurikas tuhahti, tuuppas mut sivuun ja vaihteeksi Tero sai naurunpuuskan.
                      ”Ei kai siinnä sitten,” Tarja sanoi ja viittoi Juurikasta aloittamaan puheenvuoronsa.
                      ”Nyt kyllä oli tarina. Huhhuh,” Tommi naurahti kuin olisi ollut nokkelast.
                      Tommi ei niin kuin koskaan mun nähden oo ollut ilman puhelinta, eikä tuolloinkaan. Ihan hyvä vaan, et mul on nii paska romu kännynä. Eipähän tuu vahingossakaan noin turhaa addiktiota.
                      ”Siis miks toi on tääl, jos se ei ees tiiä osaaks se enää muuttuu? Eiks se oo aika perus, eikä sen erikoisempi?” Ninni puuskahti. Just joo, ihan perus.
                      ”Must toi juttu oli cool. Uskokaamme että se tosiaan oli totta. Vaikutat kiinnostavalta tapaukselta mikälie Juurikas olitkaan,” Aku-Mikki sanoi.
                      ”Juurikas käy hyvin. Sitä Samuelkin melko usein käyttää,” Sikurijuurikas totesi Mikille hymyillen.
                      ”Kaikenlisäks must toi vaikuttaa aika omituiselta jutulta, mutta antaa olla. Mikäpä mä oon arvostelemaan. Ihan ku meidän muidenkaan tarinat ja todellinen oleminen ois mitenkää uskottavimmast pääst,” Ninni sanoi.
                      ”Mutta asiaan. Muistakaamme hienoa ystäväämme Emmi Puhkuraa, joka kerkesi olla kerhomme jäsenenä vähän päälle vuoden, ja keskuudessamme aika tarkalleen viisitoista vuotta. Hiljentykäämme muistamaan häntä ajatuksissamme muutamaksi minuutiksi,” Tarja kehotti.
                      ”Ja Tommi jättää sen kännykän nyt rauhaan!” mummeli huudahti säikäyttäen meikäläisen pahanpäiväisesti, vaikka viesti oli osoitettu toiseen osoitteeseen. Pieni naurahdusaalto pyyhkäisi ryhmän yli, mutta lähti vähintäänkin yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
                      Sitten me vaan mietittiin Emmiä hetki omissa oloissamme ja sen jälkeen jokainen sai jakaa omia ajatuksiaan tarinoitaan tytöstä ja hänen kanssaan vietetystä ajasta.
Sikurijuurikkaaseen Tarja lupasi meidän keskittyvän paremmin seuraavalla kerralla. Tämänpäiväinen kerta meni enemmän Emmissä, mutta Sikuria se ei vaikuttanut haittaavan yhtään. Päinvastoin.
                      Kerholta lähtiessämme Sikuijuurikas muuttui oudon mietteliääksi ja sanoi ettei tiedä, tulisiko mitään seuraavaa kertaa.
                      En tohtinut kysyä, miksi tyttö sellaisia mietti. Parempi kun en tietäisi. Todellisuudessa tiesin kuitenkin. Tyttö on tullut keskuuteemme vain yhtä asiaa varten. Sen jälkeen ei olisi tietoa, miten jatkuisi.
                      ”Ei nyt kuitenkaan olla surumielisiä. Mimosa Nakkila sanoi huomenna järjestävänsä kotibileet, joihin minutkin on kutsuttu. Siis kutsutilaisuus, jonne saa ottaa seuralaisenkin mukaan,” Sikurijuurikas innostui kotimatkalla.
                      ”Jees jees, kysys lähteekö Tero,” sanoin.
                      ”Ehen, sillä minua ei kiinnosta juhliminen. Eikä varsinkaan luultavasti sellaiset ihmiset joita sinne on kutsuttu,” Tero vastasi jo ennen kysymystä.
                      ”Ja mäkö sit näytän silt, et mua kiinnostais? Jee kikattavia pissislorttoja, typeriä playereitä ja muutama litra bissee sun muuta. Tuskin maltan ees oottaa,” esitin innostuvani, mutta en taaskaan osannut vakuuttaa kavereitani.
                      ”Ei minuakaan kiinnosta juhliminen. Ihmisiä voisi olla kiintoisa tavata. Tai enpäs tiedä. Kerta kutsuttiin niin pitää kohteliaasti mennä,” Sikuri sanoi, eikä enää vaikuttanut niin innostuneelta.
                      ”Ethän sä siel seuraa tarvihe?” kysyin toiveikkaana.
                      ”Koska sinä vaikutat niin riemukkaalta ja sitä paitsi sunhan pitää olla varmistamassa etten mä mokaa, valitsen sinut Samuel,” tyttö sanoi päättäväisesti.
                      ”POKEMON!” Tero huudahti yllättäen.
                      ”WAT?!” huudahdimme Sikurin kanssa yhteen ääneen.
                      ”Valitsen sinut Samuel,” Tero sanoi ja hetken mietinnän jälkeen minulle valkeni. Ovela oivallus. Ei ihan heti ois mulla tullu tost mieleen.
                      Sikurijuurikas vaikutti hölmistyneeltä, sillä jänömaailmassa ei selvästi oltu koettu japanilaista populaarikulttuuria tarpeelliseksi. Mutta väliäkös tuolla, eivät tytön pisteet ainakaan sen takia vähenisi. Parempikin kun ei tietäisi.
                      Yhtäkkiä Tero päästi kumman vinkaisun ja horjahti rähmälleen eteemme. Sikurijuurikas ryhtyi heti hössöttämään ensiavusta nähdessään Teron naaman.
                      ”Mikä meno? Mitä sä tollei säikyttelet?” kysyin.
                      ”Eiku kengännauha,” Tero vinkaisi.
                      ”Mitä me tehdään? Oivoi, oivoi. Mitä nyt?” Sikuri kyseli hätääntyneesti.
                      ”Eihän toi ees oo nii paha. Poski turpoaa tuosta muuttuen ehkä vähän mustaksi ja sitten palautuu. Silmäkulman vuoto tyrehtyy, kun sitä hetken painaa,” totesin tyynenä.
                      ”Miten sä voit olla noin rauhallinen? Terolta puhkes melkein silmä tohon kiveen osuessaan,” Sikuri vaahtosi vaahtoamistaan.
                      ”Äh, antaa olla. Must täs oudompaa on, että Samuel edes tietää ensiavusta jotakin,” Tero naurahti noustessaan maasta.
                      ”Hei! Oon ollu hereil terveystiedon tunneil,” sanoin.
                      ”Aivan joo, en yhtään aatellukaan…” Tero sanoi.
                      Loppumatkalle annoin Terolle sukkani, jotta voisi silmäänsä painaa. Oikein houkuttelevaa jonkun hikisukan naamaansa painaminen, mutta parempi kuin ei mitään. Onneksi ei tarvinnut nenään tunkea.
                      ”Moikka Terppa! Nähdään viimeistään maanantaina,” huikkasin ja lähdin pinkomaan kotiin. Kuulin Sikurin ja Teron ihmettelevän, mutta sitten kadotin heidät kuuluvista.
                      Tempaisin oven auki tavallista kovemmalla rytinällä, mutta en saanut ihme kyllä naljailua osakseni. Ainakaan heti. Vasta saavuttuani eteistä pidemmälle sisään.
                      ”Oho kuka sieltä nyt tulee?! Benjamin?! Vaiko kenties Samuel?!” äiti huikkasi yläkerrasta.
                      ”Samuel tuli!!” huusin vastaukseksi.
                      ”Ja Sikurijuu… Stina myös!” Sikuri hihkaisi pompatessaan sisään ulko-ovesta. Ilmeisesti äskeinen huutoni oli kantanut pihalle saakka, sillä miten muutenkaan hän olisi tiennyt vastata. Tai sitten jänöillä vaan sattuu olemaan superkuulo. Paljon uskottavampi vaihtoehto.
                      ”No mutta, tämäpä hienoa,” kuulin äidin tuhahtavan ja lyllertvän portaat alas.
                      ”No mutta mitenpä päivä on teillä nuorilla sujunut? Missäpä olitte?” hän kysyi yrittäen kai jotakin.
                      Sikurijuurikas alkoi innostuneena selittämään, minkälainen päivä oli ollut. Ihan ku ketään oikeest ois kiinnostanu.
                      Siinnä vaiheessa kun tultiin kohtaan missäpä olitte, Sikuri olisi kertonut, mutta laitoin käden tytön sulle.
                      ”Jossain, olimme jossain,” sanoin ja loin painavan katseen Sikuriin päästäen tytön suun vapaaksi. Selvästikin oli ymmärtänyt asian, sillä hän ei maininnut mitään
                      ”Eipäs lörpötellä,” kuiskasin tytön korvaan. Tyttönen näytti kysyvältä kuten äitikin. Hän sentään ymmärsi asian, äiti selvästikään ei.
                      ”Hömhöm, salaatteko te jotakin?” äiti kysyi terävästi. Kohautin olkiani tehden lähtöä huoneeseeni, mutta tuo kauhea naisihminen sai nykäistyä minut hupusta luokseen.
                      Onneksi isukkipappa tuli juuri sillä hetkellä kotiin. Olisi muuten varmasti halunnut kysellä lisää. Isukilla oli ”kiintoisia” työjuttuja jaettavanaan, joten pääsimme pakenemaan.
                      Huhhu, erikoista varmaan, että viivyn joka perjantai tällä tavalla pitkään koulureissuillani kertomatta syytä. Ei joka kerta voi olla tukiopetusta tai lisäkursseja ja iltakoulua.
                      ”Huu Jee! huomenna on vapaapäivä! Saa nukkua kerrankin pitkään,” hihkaisin päästyäni huoneeseen.
                      ”Hyvä vaan, että nukut kunnolla. Olet sitten virkeä illalla Mimosan juhlissa,” Sikuri sanoi.
                      ”Odota siinnä hetki,” sanoin ja lähdin pihalle. Piti avata ajatuksia.
En haluaisi juhlia urpojen kanssa, eikä minulla edes ollut juhlafiilistä. Olihan tänään ollut Emmin hyvästelyä ynnä muuta bilemenoa tarpeeksi. En varmana menisi Mimosan bileisiin. En menisi.
                      Piti juosta ja kovaa, jotta olo helpottaisi ja ajatukset tasaantuisivat. Saattoi mennä pidempäänkin kuin hetki. Tuskin Sikuri oli jaksanut venailla koko aikaa. Toivottavasti ei.
                      ”Tulehan poika maistamaan kurpitsapyöryköitä, joita leivoimme tyttöystäväsi kanssa!” äiti huusi keittiöstä, kun takaisin sisälle pääsin. Mulla meni varmaan ilmaa väärään kurkuun, sillä sen verran yskitti. Olihan äidin ilmaus tyttöystävästä tarpeeksi.
                      ”Isäsikin tykkää näistä,” Juurikas sanoi. Aivan varmasti hyviä siis. Ei mitään vikaa.
                      ”Meen eka suihkuun, ellette halua hiestä märkää ja haisevaa poikaa pilaamaan ruokailuanne,” sanoin.
                      ”Ei sitä tiedä, miten tuhma maku tytölläsi on,” kuulin äidin naurahtavan.
                      Sama se, vaikka Sikurijuurikas tykkäisi pinkkiin mekkoon pukeutuvista pojista, minä en häntä suostuisi niin miellyttämään. Jos en nyt kelpaisi itsenäni, ei sitten.
                      Suihkusta tultuani olin valmis menemään maistamaan kurpitsapyöryköitä.
                      ”Uuh, suihkunraikas sitruunasaippuan tuoksuinen hintelä rillinörtti! Kyllä on tytöllä loistava miesmaku! Ihan superäijän valinnut! Huhhuh!” isä ilmestyi ivaamaan. Aivan kuin kaikki tykkäisivät äijistä miehistä. Varsinkaan, jos äijä on yhtä kuin faija.
                      ”Parempi ainakin kuin eräillä,” sanoin. Vastaukseksi sain paheksuvan tuhahduksen.
                      Yllättävää kyllä, ruoka oli syötävää. Ihan helkkarin hyvää suorastaan. Varmaan jänösen ansiota.
                      ”Kiitän teitä upeasta ruuasta. Oli hyvää,” sanoin Sikurijuurikkaalle.
                      ”Kiitä äitiäsi. En minä juuri mitään tehnyt,” Sikuri vastasi.
                      Yllättäen päätin noudattaa Sikurijuurikkaan kehotusta ja menin kiittämään mutsia. Tai sanomaan jotakin.
                      ”Kerrankin osasit tehdä syötävää safkaa,” sanoin äidille.
                      ”Ja tuo sitten oli olevinaan kiitos!” Sikurijuurikas huusi.
                      ”Mites muuten aattelit selvitä huomisesta?” Bergen kysyi ilkikurisesti perinteisiin häiritsemisaikoihinsa.
                      ”Jospa vaan olisi. Vois vaikka saunoakin. Ainakin juoksen jonkun kiva matkan, jos en muuta keksi,” sanoin ihmetellen miksi moinen kysymys.
                      ”Siitä vaan, epäilen kuitenkin,”Bergen naurahti ja mä valitettavastin hoksasin, mihin susi oli selviämisellä viitannut.

Ei kommentteja: