kolmetoista

Maanantai 20.8.
Mä en saanut yhtään patjaa huoneeseeni Sikuria varten. Petivaatteien antaminenkin oli jo liikaa pyydetty, mutta sentään siihen äiskä suostui.
Meidän piti siis nukkua samassa sängyssä. Sikurijuurikas ei nimittäin suostunut mun ehotukseen, että olisin nukkunut paljaalla lattialla.
Miksi helvetissä tyttö ei suostunut sihen? Eikö se olisi enemmän kiusallista, että nukkuisimme yhdessä?
Mä käväsin vessassa vaihtaa yövaatteet, enkä yhtään aatellu, mitä Sikurijuurikas sillä aikaa keksisi puuhata.
”Mikä tämä on? Täällä on näitä paljonkin? Mitä ihmettä?” Sikurijuurikas pällisteli. 
”Mitä häh?!”
”Täällä on papereita ja kuvia. Aww... Oletpa ollut söpö pienenä,” Sikurijuurikas ihasteli. Miksiköhän mä olin päättäny säilyttää niitä?
”Anna ne tänne!” huudahdin yrittäen saada paperit tytöltä omiin käsiini.
Sikurijuurikas oli löytänyt koulukansioni. Hitto. Miksi sen piti olla vaatekaapissa?
”Oletpa ollut hyvä koulussa. Onko jotain, missä sinä et olisi hyvä koulussa?” tyttö ihmetteli ja ihasteli käyden mun todistuksiani läpi.
”Öh, paljonkin,” vastasin vähätellen. 
Enhän minä ehkä oppiaineista missään kovin huono ollut, mutta ei se mitään koulutaidoista kertonut. Muuten koulussa voi olla ihan hyvin minkälainen luuseri tahansa, vaikka olisikin hyvä. Yleensä sellaset just onkin niitä kovimpia luuserihylkiöitä.
”Vieläkö sinä haluat nukkua vieressäni? Etkö vieläkään häädä minua lattialle nukkumaan?” kysyin Sikurijuurikkaalta nähdessäni tytön väsyneen katseen.
”Mä en oikeestaan osaa nukkua ilman toista vierelläni. Totuin siihen jäniselämässäni. Saaliille isompi määrä väkeä tuo turvaa.”
Mä en vastannut mitään. Meinasin mainita, ettei minusta välttämättä olisi turvaa kuitenkaan. Päin vastoin tyttönen sä et tiedäkään, mihin just suostuit.
”Valitse puolesi missä haluat nukkua, mutta suosittelen reunapaikkaa,” sanoin.
”Miksi?” Sikurijuurikas ihmetteli.
”Siitä voit paeta helpommin, jos minä rupean unissani riehumaan,” sanoin vältellen katsomasta tyttöön päin.
”Okei. Ihan hyvä idea. Hyvää yötä,” Sikurijuurikas sanoi. Noin iisistikö se ton jutun otti? Itsestään noin sanoneen lähes tuntemattoman pojan kanssa nukkuminen ei ois mun mielest ihan pikkujuttu.
”Hyvää yötä,” vastasn ja otin päiväkirjani laatikosta.
”Et kyllä kirjoita tänä iltana!” tyttö kivahti. Samperi mä jo luulin sen lakanneen seuraamasta mun tekemisiä.
”Joko minä kirjoitan tässä pöydän ääressä tai sängyssä. Ei vaihtoehtoja.”
Sikurijuurikas ei vastannut mitään. Mä menin kirjan kanssa vuoteen nurkkaan ja odotin. Sikurijuuriks tuli ja käpertyi nukkumaan.
Ilmeisesti tyttöä ei haitannut, että pidin valoa päällä. Se oli vissiin tosi sopeutuvainen.
Ja eilisillasta tähän päivään:
Aamulla mä heräsin keskeltä sänkyä lakanat rytyssä. Melko omituista. Olinko mä vain kuvitellut koko jutun Sikurijuurikkaasta? Heh, olipa mielikuvitukseni luonut myöskin mielenkiintoisen nimen. Päätin nousta sängystä selvittämään asiaa.
”AU!” kuului huudahdus, kun olin astunut ilmeisesti jonkun päälle.
”Sikurijuurikas?” kysyin liiankin ilahtuneesti.
”Niin?” kysyi hän, jonka päälle olin jalkani asettanut.
”Hiphurraa!” Jes! Sikurijuurikashan se! En ollutkaan ihan niin sekaisin, kuin jo hetken ehdin kelailla.
”Mitä?” tyttö kysyi hieman kummastuneen tutkailevaan sävyn.
”Sä et ollutkaan mielikuvitusta,” naurahdin ja mun teki vaan mieli hymyillä sillä hetkel.
”En edes yritäkään tajuta sinua. Valitettavasti en ole mielikuvitusta, joten voisit siirtyä käteni päältä,” Sikurijuurikas sanoi palauttaen mut takas todellisuuteen.
”Ainii joo, sori,” sanoin ja siirryin. Himputin hyvä aamu. Bergen ei kiusannut yöllä, mutta mä kirjotin silti lähes koko yön. Mä en jotenki vaan osaa nukkua.
”Vitsi miten ilonen mä oon, ettet sä ollukaan mun mielikuvitusta,” iloitsin.
”Kiva kuulla vitsin sekopää,” Sikurijuurikas tuhahti. Se ei selvästi käsittänyt meneillään olevaa iloitsemistani.
”Mten helkutissa sä tipahit?” kysyin hölmistyneenä.
”No sen aikaa kun herra viitsi olla kirjoittamatta ja nukkua, hän nukkui tosi levottomasti,” tyttö vastasi happamaan sävyyn.
”Älä kutsu mua herraksi. Mikset sä muuten noussu takas ylös?” ihmettelin. Ei herraa kiitos, koska ei.
Mun puhelin rupes soimaan yllättäen. En edes kattonut kuka soitti. Pieni arvaus mulla oli ja yllätys vain, se osui oikeaan. Se olisi oikeasti ollut yllätys, jos joku muu olisi soittanut.
”Hellurei! Kiva päivä tänään!” huusi joku ärsyttävähkö pikkuäliö.
”Tero Sorsa. Mitä sinä mulle soitat?!” ärähdin.
”Sulla on viis minuuttia aikaa ehtiä bussille ja luultavasti oot yhä nukkumassa, sillä oon oottanut sua jo jonkun aikaa. Lähettänyt jo viis viestiäkin,” Tero kertoi ärsyttävän tyynesti ja toteavasti.
”Sori. Me tullaan kohta,” sanoin.
”Me?!” kysyi Tero kauhistuneena.
”No minne sä luulet mun jättävän tytön?” kysyin tiukkaan sävyyn. Suorastaan ärsyyntyneesti.
”Aivan, joo. En aatellu,” Tero totesi.
”Mut mä ootan pihalla. Oon satavarma, että bussiin me ei ehditä, joten soitan äidille,” Taas tuttua Tero Sorsa -huolestumishätäilyä. Antakoon mennä. Soitti jos näki tarpeelliseksi.
Kun me vihdoin Sikurijuurikkaan kanssa raahauduttiin pihalle, oli Teron äiti odottamassa autonsa kanssa.
”Tervetuloa Sorsa-taksiin nuoripari. Suuntana taidelukio,” Teron äiskä sanoi iloisesti ja lähdimme kohti lukiota. Hui hyi, ei olla nuoripari.
Koululla moni oli ihmeissään, että mulla oli joku mukana. Varsinkin siitä, että tää joku oli tyttö, oli enemmän haloota. Koska se oli opeille okei, en selitellyt asiaa sen enempää.
Stina Karkki eli Sikurijuurikas Takatalvi jostain syystä vaihtoi seuraa, jossa hengaili loppupäivänä. Mä annoin sille luvan vain sillä ehdolla, että tyttö ei puhuisi arkoja asioita ja olisi varovainen.
Sikurijuurikas mainitsi vain, että oli ystäväperheen tyttö, joten perhetuttuja. Mä kuitenkin mietin, ettei Sikurijuurikas vain sanoisi mitään epäilyttävää. Hermoilin siis koko päivän sen takia.
Koulun jälkeen me päätettiin bussimatkan sijasta mennä kävellen. Siis minä ja Sikurijuurikas ainakin olimme menossa kävellen, mutta Terosta ei ottanut selvyyttä. 
”Tässähän on vain jotain parikymmentä kilometriä. Ei kovin paha, joten voit sinäkin tulla,” sanoin Terolle.
”Niin. Ja uhraisin koko päiväni moiseen pelleilyyn? Mun pitää tehä historian läksyt huomiselle ja lukea biologian mahdolliseen pistariin. Joten olen pahoillani, jätän tulematta mukaanne. Olisi kiva tulla, mutta ei sittenkään,” Tero selitti.
Sama se. Sikurijuurikkaan kanssa me ainakin kävelisimme, sillä mitäpä muutakaan. Oli mullakin läksyjä, mutta ne ehtisivät sitten joskus tai jäisivät ehtimättä.
Hetken hiljaisuudessa kävelyn jälkeen Sikurijuurkas halusi kysyä multa jotain.
”Saanko kysyä jotakin?” Sikurijuurikas kysyi.
”Saat kai sinä, mutta kuten aina, en lupaa välttämättä vastata.”
”Miksi me kävelemme?” tyttö kysyi.
”Haittaako se sinua?”
”Ei, mutta se ei ollut pointtini. Vastaa!” tyttö kivahti terävästi.
”Vastaa mitä?” kysyin mahdollisimman hölmistyneen ja tietämätömän oloisesti.
”Sä pakoilet jotakin,” tyttö sanoi katsoen mua vakavana.
”Niin pakoilenkin,” myönsin suoraan, vaikka olinkin esittänyt aluksi muuta.
”Mitä? Wat? Vastasitko sä yhtään kiertelemättä ja kaartelematta? Ja mitä sä pakoilet?” jänötyttö ihmetteli isosti.
”Joo joo. Sä et uskoisi vaikka kertoisinkin,” vastasin taas pakoilevaan ja välttelevään sävyyn.
”Pyh. Luuletko, että jänksen ihmisversiolle voisi olla liian yllättävää kuulla sun ajatuksia?” Sikurijuurikas tuhahti.
”Älä sitten valita, etten varoittanut,” sanoin odottaen, että tyttö vielä peruisi.
Sikurijuurikas nyökkäsi vähän liian innostuneen näköisesti, että jee anna tulla. Miettiköhän se hetkeäkään, mihin nyt taas oli myöntymässä.
”Mainitsinko jo, että mun päässä asuu susi ja mä en halua kohdata sen vittuilua?” kysyin. Hahhah ei. Ei tätä aihetta sopinut taas ottaa esille.
”Yritän väsyttää itseni kävelemällä helkutin painava reppu selässä, jotta en jaksaisi olla sen kanssa hereillä. Luultavasti mä kuitenkin jaksan kaikesta huolimatta ja jos ei muuta niin kirjotan.” Mikä vittu sua vaivaa Samuel? Miksi hitossa sä päädyt puhumaan sun asioista noin paljon random tytölle?
Ei mitään vastausta. Käveleminen jatkukoon. Sitten ”Jaa”.
Musta tuntui siltä, että Sikurijuurikas piti mua ainakin pienesti vinkasahtaneena. Wel yes, vuhuu ja hui. Mikä yllätys, että Samuel Kuolio yllätys yllätys olisi vinksahtanut? Hieman häiriintynyt ainakin.
”Millaisia muut tytöt muuten oli? Oliko niiden kanssa kivaa hengailla?” kysyin vaihtaakseni aihetta.
”Ihan jees.” Sitten taas hiljaisuus. Toisaalt jees. Ei tarvinnu keksiä mitään turhaa lisäpuhuttavaa asiheesta peruna ja vanukas.
Mä en ollu varma monen (varmaan jonkun kolmen tai yli) tunnin kävelyn jälkeen perille päästyämme, jaksoiko Sikurijuurikas enää mitään.
”Mitäs täällä mumistaan?! Nytkö te vasta tulitte koulusta?!” isä ärähti kun ovesta astuimme.
”Tultiin just, mutta mitä se sua liikuttaa? En mä kuitenkaan ois hyödyttäny sun elämääs mitenkään, vaikka kotona oisin aiemmin ollutkin,” tuhahdin mulkaisten isäukkoa.
Sitten alkokin äidin ragetus. Mun koulu oli muka loppunut jo yli kolme tuntia sitten ja mua ei kotiin oo kuulunut silti. Muka huolissaan.
”Saadaanko me nyt Stinan kanssa mennä muualle vai pitääkö meidän kuunnella ragetusta koko ilta?” kysyin tehden selväksi, että ei jaksa.
”Tuo tyttö selvästi luo huonoja vaikutteita sinulle! Mikäli sellainen nyt enää on mahdollista!” isä karjaisi jostain.
”Ennemmin olisin huolissani Samuelin tytölle luomista vaikutteista, mutta eihän hän ole meidän tyttäremme,” äiti piipitti.
”Syyttäisitte vaan itteänne, että saa huonoja vaikutteita! Jos musta ei saa tarpeeks, niin onneks te ootte olemassa!” huudahdin ja lähdin raahautumaan huoneeseeni.
”Mikäs pojalla mättää? Eihän me edes olla tuotu tyttöä turmeltumaan tänne, joten ei ole meidän ongelma,” äiti sanoi. Kiva vaan Sikurijuurikkaalle kuunnella, jos se siis edes sattui kuulemaan.
Olin just menossa yläkertaan, kun muistin yllättäen että kello oli jo lähellä ruoka-aikaa. 
”Onko meillä mitään ruokaa, vai pitääkö taas yrittää selvitä ite ruoka-asioissa?” kysyin äidiltä.
”Onhan meillä jänispaisti tuolla uunissa kypsymässä, mutta se tuskin teille kelpaa,” äiti sanoi ja yllättäen myös hymyili.
”Eli?” kysäisin, mutta siihen en enää saanut vastausta.
Ihmettelin, minne Sikurijuurikas oli kadonnut. Äsken se oli ollu mun vieressä seisomassa.
Sitten huomasin tytön nurkassa. Se oli mennyt sinne istumaan ja jos oikein päättelin, tyttö itki. Herkkis.
”Mikä nyt on hätänä Sikuri? Eiku Stina. Sori oon ihan sekaisin nytten,” kysyin muka huolestuneena.
”Jä-jä-jä-jänispaisti?” tyttö mutisi nyyhkyttäen.
Olisihan se pitänyt arvata. Olis pitäny melkein varoittaa vanhempia, että eivät tee jänisruokaa. Ehkä se kuitenkin olisi herättänyt epäilyksiä.
”Mikäs sille nyt tuli?!” isä karjaisi.
”Naiset,” sanoin kohauttaen olkiani ja marssin kohti keittiötä.
En kyllä ollut tietoinen, oliko keittiössä mitään syötäväksi kelpaavaa. Ei ainakaan jänis, sen tiesin.
”Saanko minä käyttää mitään laitteita ruoan valmistukseen?!” huusin keittiöstä vanhemmille.
”Vaikka kiellettäisiinkin, sä käytät silti varmaankin! Eli samapa tuo! Kunhan et vaan riko mitään, käytä ihan vapaasti!” äiti huusi.
Mä löysin jääkaapista vain purkkitofua. Hitsi huomenna kyllä pitäisi käydä kaupassa tai pyytää äitiä käymään. Onneksi tofustakin saisi sentään jotain aikaisikisi.
Mä en muista että mä juuri koskaan olisin käyttäny kaapista löytämääni pientä tofukirjaa, jonka äidille lahjoitin. Kuitenkin sieltä kai oli jotain kehiteltävä.
Mä päädyin tekemään tofupihvejä. Olin just ruskistamassa niitä, kun Sikurijuurikas tuli keittiöön. 
”Tuoksuupas täällä hyvältä,” tyttö sanoi vetäen mahdollisimman hitaasti ilmaa nenäänsä.
”Mun pihvit, vai tuo tuolla uunissa?” kysyin varoen mainitsemasta, mitä uunissa oli.
”Arvaas huuvikses. Muutes silloin kun sä häivyit keittiöön, äitisi tuli kyselemään mikä minulla oli.”
”No?” kysyin oikeasti kiinnostuneena. Niin makeaa juttua ei skipattaisi. Äiti puhumassa jollekulle olevinaan kivasti. Vaikea uskoa.
”Olihan se kivasti tehty, vaikka mun pitikin vetää jotan päästäni vastaukseksi,” Sikurijuurikas sanoi.
”Mitä sä vastasit?”
”Mulla oli pienenä lemmikkikani, josta mun äiti teki sen kuoltua ruokaa. Se oli ihan hirveetä. Siis se tekeminen, ei niinkää syönti,” tyttö sanoi hymyillen haikeana.
”Mitäs sit?” kysyin urpona.
”Ihme kyllä, äitisi tuntui tuntevan myötätuntoa mua kohtaan,” Sikurijuurikas sanoi ja mä yritin pidätellä naurua. Ehkä jokunen tyrskähdys pääsi ilmoille, sillä tyttö katsoi mua vähän vinoon.
Pihvit olivat valmiita, mutta niille ei ollut mitään lisuketta. Onneksi mä huomasin äidin tehneen jättikattilallisen perunamuussia. Vaikka hekin söisivät siitä, ehkä meillekin riittäisi siitä vähäsen.
”Ruoka on valmista,” sanoin Sikurijuurikkaalle ja asetin tarjottavat pöytään.
Me istuttiin siinnä jonkun aikaa, mutta meille tuli kiire häipyä paikalta. Äiti tuli ottamaan paistia uunista ja mä näin parhaaksi saada tytön pois samasta tilasta.
”Ei mitään hätää. Me mennään isäsi kanssa pihalle syömään,” äiti sanoi hymyillen ja iski silmää.
Mä olin silti jo valmis ja lähdössä vihdoin huoneeseeni. Mulla saattoi ehkä olla läksyjä seuraavalle päivälle. Sikurijuurikaskin oli tulossa mun perässä. 
Sikurijuurikas ei yllätyksekseni näyttänyt kiinnostuneelta tekemisistäni, joten mulla oli hyvä tilaisuus tehdä matikan läksyjä. 
Mä halusin ottaa selvää, mitä Sikuri sillä välin teki. Ilmeisesti tyttö oli löytänyt jonkun kivan kirjan luettavakseen.
”Samuel muuten...” Sikurijuurikas pamautti yhtäkkiä, kun olin kaivamassa koulukirjojani esiin läksyjentekoa varten.
”Wat?!”
”Öhöm... Huomennahan piti olla se maahanmuuttajapäivä. Joten sun piti kirjottaa joku esittelypaperi koulustas ja itestäs maahanmuuttajakaverillesi,” Sikurijuurikas sanoi häiritsevän ”tämä on nyt tärkeä juttu” -tyylisesti kuulostaen kovin viralliselta.
”Miks meidän koulussa on joka pirun päivä joku erikoispäivä? Jumaliste miksei meidän koulus voi vaan olla tavallist opiskeluu?!” huudahdin jo ennen kuin edes kerkesin ajatella asiaa. Hupsista.
”Älä nyt oo noin negatiivinen. Huomenna on ihan tavalliseen tapaan koulua. Ainoa juttu vaan, että teillä sattuu olemaan jotkut maahanmuuttajakaverit mukana tutustumassa opiskeluun. Voit vaikka saada uusia kavereita, jos pidät mielen avoimena.” Ei ei ei ei, mä en tuu tykkää jatkossakaan tosta oksettavasta päiväkotitäti-lässytystyylistä tytöllä.
”Ei saatana. En mä ehdi kirjottaa mitään pirun esittelyäkään. Mä en mene huomenna kouluun.” päätin. Hieno juttu.
”Säkö päätät lintsata noin helpoin perustein?” kysymys esitettiin taas sillä tätiäänellä kuin kehoittaen miettimään vielä.
”Todellakin. Aivan varmasti. Tattadataa, mä en mene huomenna kouluun,” ilmaisin asiani ja se oli sitten päätetty juttu. Ehkä ei nyt noin hassunhauskan kepeästi ilmaistava juttu, mutta jokaisella meistä olkoot omat hauskansa.
”Mut onko sulla mahdollisuuksia lintsata koko ajan koulusta?” nyt tyttö alkoi jo muistuttaa jotain opomammaa tai koulun ylihuolehtivaa lässytystätiä.
”Ei, mutta sitä ehtii sitten katumaan huomenna. Todellakaan mulla ei oo mitään tietoo, vaikka mun koko koulu kusis tän jutun takii. Kuitenkaan mua ei ihan kauheesti kiinnosta.”
”Muista, mitä sä mainitsit siitä katumisesta huomenna,” tyttö sanoi jo kepeämmin naurahtaen.
”Ihan sama se mulle on.”
”Aiotko sä kertoa asiasta Terolle, jotta se ei odottele sua huomenna pihalla turhaan?” Sikurijuurikas kysyi palaten normaaliin täteilyynsä. Mistä sille nyt joku Terokin oli tullut mieleen?
Mä pistin Terolle viestiä, että meitä ei kannata huomenna tulla oottelemaan pihalle. Tero ei yllätyksekseni kysellyt, miksi näin oli. Se tyytyi tietoon ja jätti asian sikseen.

Ei kommentteja: