Kaksyks

Tiistai 28.8.
Tänään oli iso päivä. Mä vihdoin ottaisin asian Sikurijuurikkaan kanssa puheeksi. Olisin valmis ottamaan ison askeleen. Mut eka piti löytää hyvä hetki. Sellaista tuskin olisi.
                      Tero varmaan halus liittyy mukaan. Niin ainakin aattelin aamulla ja päätin ottaa asian puheeksi. Muistaakseni olin sillekin jutusta jotain hiiskunut. Sen siis piti tietää, mistä oli kyse.
                      Kuitenkaan mä en halunnu säikäyttää pikkusta Teroa. Jospa se järkyttyisi vähän liikaa ja menisi tolaltaan alkaen saarnata ja vaahdota säännöistä ja laeista.
                      Toisaalta mietin, miksi vaivautua. Miks mä aattelin kertoo Terolle suunnitelmasta ja kuunnella sen vaahtoomista, jos kuitenkin olin aikeissa romuttaa koko jutun?
                      Sikurijuurikasta en edes aikonut varoittaa. Se olis sen oma päätös, mitä sen jälkeen tekis. Mikään ei enää velvottais sitä jäämään. Mut oishan sille voinut antaa ees hetken mietintäaikaa näin jälkikäteen aateltuna.
                      Mulla ei ollut tänäänkään mitään mielenkiintoista koulussa. Perustylsää siis. Ei haasteita, eikä mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Loistava mahdollisuus siis upota kirjoittamaan.

Poika vastaantulijoiden kaistalla           
Mitkä vaatteet tänään puen?
Taasko samat jutut mä kuulen?
Samanlainen päivä eilenkin
Milloinkohan suunta vaihtuu?
Miksi edes on oltava yhtään mitään?
Miksen voi vaan lähteä menemään?
Eihän täällä edes ole mitään
Silti mut tänne jätetään

Miksi pitää olla niin kuin muut?
Miksi pitää joukkoon kuuluu?
Mitkä vaatteet tänään puen?
Löydänkö sittenkin jotain uutta?
Miksi aina samaa kaavaa?
Miksei vaihdettas välillä suuntaa?
Jospa tekisin poikkeuksen
Hiihtäisin latua umpihankeen
Tallatkaa muut vaan turvallisia polkuja
Miten nää päivät erottaa toisistaan?

Ei kai oman ajattelun käyttö oo kiellettyy?
Enhän mä ees pyytäny tänne syntyy
Heittäkää menemään
Ja niin mä vastaantulijoiden kaistalla vaeltelen
Enkä näe hetkeen mitään
                     
Kukaan ei tarvitsisi meitä
Liian usein kuuleen saman tarinan
Kukaan ei uskalla tehdä mitään, mutta jotain on tehtävä
Ei ole minne mennä, mutta silti etsitään
Jotakuta tarvitaan ja se ehkä sinä olet
Ei et tietenkään sinä, mitä sä oikein luulet

Jotkut maksaa laskuja saadakseen olla
Toiset kaivaa kuoppia, jonne kadota
Ei me tiedetä mitään, vaikka paljon on tietoa
Ei saa sanoa sitä sanaa, mutta se vahingossa mainitaan
Saakohan tänne jädä nukkumaan?

En halua kuulla sitä enää uudestaan
Huudan silti odottaen vastausta
Ei kai siellä ole ketään
Ei täälläkään
Ei täälläkään

Kauan sitten oltiin valmiita
Emme enää osaa sitäkään, ja muuta ei tarvita
Ei tiedä muusta, mutta meitä vainotaan
Tahdotaan vain mennä uimaan, vaikka ei saa
Ei saa sanoa sellaisia asioita, mitä muut ei halua kuulla

Huuhdotaan huolemme kauniisiin kuviin
Upotaan toisiin maailmoihin, jotta päästäisiin pois
Toivotaan vaan että huomista ei tulisikaan
Jotain kaiken pysäyttävää tapahtuisi
Saataisiin jäädä iäksi nukkumaan tähän paikkaan
Kukaan ei tarvitsisi meitä enää mihinkään

En halua kuulla sitä enää uudestaan
Huudan silti odottaen vastausta
Ei kai siellä ole ketään
Ei täälläkään
Ei täälläkään

Eikä kukaan tarvitsisi meitä enää mihinkään


Sikurijuurikas Männynneula mikälie hölynpöly olikaan Takatalvi katto mua vähän oudosti ja tuhahti, kun avasin lyriikkavihon aikeinani kirjoittaa. Miks opiskella, jos ei kiinnosta? Joo, tulevaisuus, mutta paskat siitä.
Miksi opiskella, jos osasin jo? Olis vaik lukenut jo etukäteen? Eikä ees kiinnostanut mitkään Jeesuksen eettiset opetukset. Missä niist muka vois olla hyötyy?
Eikä seuraavillakaan kursseilla mielenkiintosia opiskeltu. Matikassa jotain kertausta ja geometriaa. Siis eiks mun pitäny olla musa-, eikä matikkalukios?
Mä en vahingossakaan syöny tänään koululla, kuin yhen näkkärin. Hain kyllä ruokaa, mutta annoin aterian Sikurille. Olis kookoskeitto kyllä ollut aika hyvää ruokaa, mutta ei. Taide vaatii oman omistautumisensa ja kärsimyksensä.
Kotipysäkillä Tero innostu kertoo jotain hänelle ihmeellistä ja suurta. Olihan se hieno juttu, että pojalla meni opinnot hyvin ja oli mieluisaa.
”Sain historian pistarista kympin. Käsitteli toista maailmansotaa. Ja sit kemian tunnilla askarreltiin omat kemistiprofiilit julisteena. Mun omasta tuli tosi hieno,” Tero hehkutti bussista noustuamme. Sitä ennnen oltiin vaan istuttu bussis hiljaa. Ihme, että Tero oli onnistunut pitää innostuksensa kurissa koko matkan ajan.
”Hienoa, että jollain riittää intoa käydä koulua. Kyllä mustakin maailmansota on kiintoisa aihe, mutta silti pisteet sulle. Hyvä Tero,” kehuin, vaikka en varmaan edes kuunnellut puoliakaan sen hössötyksestä.
”Sikurijuurikas muuten kertoi, että kirjoittelit jotain tänään. Tulikos hienoja oivalluksia?” Tero kysyi.
”Hei! En mä kertonut mitään!” Sikuri kivahti. Turha sen oli herneitä nokkaansa vetää Teron sanoista. Ei se mua haitannut ja tottahan se vaan oli.
Mä en vastannut, sillä tien yli juoksi samalla hetkellä peura ja jutustelu kääntyi siihen. Ainakin Juurikkaan ja Teron jutut. Mä olin mieluummin hiljaa.
Kotosalla mulla oli vaan yks ajatus mielessä. Tänään tää kaikki päättyisi.
Myöhemmin Sikurijuurikas kysyi multa, mikä oli illan suunnitelma. Mä en osannut vastata. Soitin siis Terolle ja kysyin, mitä sillä oli suunnitelmissa tälle illalle. Menisimme Terolle.
Siellä Terolla sitten olikin jotku hemmetin bileet käynnissä. Tai ei Terolla, mutta Sorsien perheellä kuitenkin. Ellinoora oli kutsunut kavereita ja meno riistäytynyt käsistä. Olihan se arvattava, että kaiken takana olisivat varmaankin ne rasittavat kaksoset. Miks muuten aina ne?
Mulle iski heti ahdistava pakenemisen tunne. Oli päästävä pois ennen kuin oltiin edes sisällä. Melua ja rojua oli pihalla asti. Pakoon ja äkkiä!
”Et sit viittiny kertoo,” tivahdin Terolle sisään päästyämme.
”Älähän nyt Samuel. Kivaahan tästä tulee. Hehän ovat kavereitasi,” Sikurijuurikas sanoi. Sitten soi puhelin.
En saanut tietää syytä, mutta bändin majapaikalle oli mentävä ja pian. Se oli sitten moro vaan Sorsat sun muut.
”Mihis sä aattelit lähtee?” Sikuri kysyi kipakasti tarraten mua hupparin hupusta.
”Sori. Tuli äkillist menoo,” sanoin.
”Ja mua et aatellu ottaa mukaan?” tyttönen kivahti. No en kai mä sitä nyt 24/7 mukanani roikuttaisi.
”Jää sä vaan pitämään hauskaa tänne. Kuitenkin tykkäisit enemmän,” sanoin ja lähdin ulos talosta vilkuttaen voitonriemuisasti ovella. Ei tarvitsisi kärsiä biletyksestä. Mitä sitten olikaan vastassa, sekin kyllä mietittytti vähäsen.
                      Jänöjustiina (taas uusi nimitys vai käytinkös jo?) näytti hämmentyneeltä, mutta lopulta tyytyväiseltä. Parempikin, että ei tarvitsisi roikkua aina mukana.
                      Kelasin matkatessa treenipaikalle, miks mut oli kutsuttu. Ihan varmasti jokin negatiivinen syy. Kenties bändin majalle oli murtauduttu. Tai sit jotain muuta. Ehkä jollain oli pakottava tarve päästä treenaamaan koko bändin voimin.
                      Majalle saapuessani huomasin pihalla oudon auton. Ehkä joku osais selittää, mikä se oli.
”Oletko sinä Samuel Kuolio?” kysyi joku mies, jolla oli tylsä vaatetus ja vielä tylsempi hiustyyli sekä outo salkku. Selvästi joku virkahemmo. Mä en ehtiny mennä kysyy keltään, mikä meno.
”Riippuu kuka kysyy ja miksi. Sekä siitä, mitä mä hyödyn siitä, että kerron tai jätän kertomatta kuka mä oon,” sanoin yllättäen itseni viileällä välinpitämättömyydelläni.
Tämä outo mies katsoi mua muka huvittuneesti ja naurahti.
”Hyvä läppä pikkujäbä. Sun kaverit vaan sano, että sua kannattais tulla tänne pihalle vastaan,” tämä mies sanoi. En ehtinyt kyseenalaistaa, miksi moinen puhetyylivaihdos. Pikkujäbä? Tomi saapui ovelle ihmettelemään, joko mä olin saapunut paikalle. En tietenkään ollut.
”Tulkaa sisälle, niin keskustellaan koko juttu läpi,” Tomi sanoi ja huikkasi samalla muillekin bändin jäbille mun saapuneeni.
Me istuttiin kulahtaneen ja vähän ränsistyneen pöydän ääreen ihmettelee ja kattoo, kun se miekkonen kaivoi salkustaan jotain papereita.
Sairasta, niin mä ekana kelasin luettuani, mitä ensimmäisessä paperissa luki. Oliko se joku läppä? Siitä mä aioin ottaa selvää kysymällä.
”Mikä koira tähän on haudattuna?” kysyin mahdollisimman epäilevän tuijotuksen kanssa. Tyyppi näytti kovin kiusaantuneelta, vaikka yrittikin peitellä sitä.
”Nii just! Onhan tää outoo!” Tomi huudahti. Naurettavaa mutta ymmärrettävää, Tomihan on basisti. Okei, paska läppä. Ei ees ollu hauska.
”Älä mesoa. Keskustellaan tää aikuismaisesti läpi. Tähän on varmasti joku järkevä selitys,” Anssi tyynnytteli hymyillen Tomille vaivaannuttavan lempeästi.
”Kerropas se järkevä selitys tai lähe menemään,” Daniel sylkäisi sanansa päin ukkelia. Sentään se vielä osasi käyttäytyä bändille sopivammin, kuin Tomille lässytellyt Anssi.
Mikä juttu tää nyt oli? Enhän mä bändin tyylistä ees päätä, mutta Tomilla ja Anssilla näytti olevan jotain meneillään keskenään. En kyllä tiiä. Ehkä vähän hätänen tulkinta, ja lopult mua ei ees kiinnosta.
”Minulla olisi teille ehdotus,” tyyppi sanoi osoittaen paperia. Olin päässyt jo selville, miksi hän paikala oli,  muka joku levytyssopimus. Varmana joku koira jossain tämänkin asian suhteen.
Ajatus oli ehkä sekunnin houkutteleva, mutta mieleeni heräsi epäilys. Joku sukka firma yrittäisi rikastua meidän tuotoksilla, ei enää saatais tehdä niin vapaasti omaa juttuamme ja joku tulisi rajoittamaan touhuamme. Piti keskustella poikien kanssa asiasta.
Selitin heille nopeasti ajatukseni ja päädyttiin lopulta tenttaamaan salkkuhemmoa sen edustamasta firmasta. Ei bändejä yleensä tulla hakemaan levytyslafkaan, vaan pitää ite mennä. Eikä Oksennusrefleksi Oy voinut toimia noin tylsän virkamiehen kanssa yhteistyössä. Joku pila vissiin.
”Mä olen vasta työharjoittelussa. Jos onnistun löytää jonkun kiinnostavan projektin, ehkä saisinkin jäädä pysyvästi,” ukkeli sanoi.
Mä vaan mietin hemmon tyyliä. Ei sellanen säälittävä virkamies oikein vonu sellasta lafkaa edustaa. Ainakin mä kuvittelin Oksennusrefleksi Oy:n paljon erilaisemmaks kokonaisuudeks.
Kuiteski hetken mietittyämme päätimme antaa ukkelille mahdollisuuden. Päivän hyvä teko. Jos Oksennusrefleksi ei miellyttäs, lähettäs menee. Ja lopultahan mä muistin, että kyseessä oli kuitenkin Oksennusrefleksi Oy. Olihan se tuottanut kaikenmoista mielenkiintoista.
”Jes! Kiitoksia!” ukkeli huudahti ja yritti tulla halaamaan meikää. Hyi. Mee pois. Onneks se tajus lopult itekin tilanteen liian tungetelevana ja peräänty ajois. Samuel Kuoliota ei noin vaan halata. Hyi.
”Mut oot sä oikeesti nyt Oksennusrefleksi Oy:stä? Epäilyttää. Eikä toi sun tyyli ainakaan poista epäilyjä. Päinvastoin,” sain sanottua. En varmana vetäis nimeäni paperiin ennen, kuin saisin tietää totuuden. Ties vaikka yritti kusettaa.
”En mä tätä enää jaksa esittää, kravattikin rupes jo kiristää kurkkuu,” hyyppä sanoi heittäen kravattinsa huoneen nurkkaan. Samal lähti peruukki ja kauluspaita.
”Mc Jyystösämpylä?!” Tomi henkäisi yllättyneen kysymyksen ilmoille. Jyystösämpylältä näytti. Eri asia sitten, miks helvetissä se oli tullu paikalle.
”Haha. Näkisittepä pojat ilmeenne. Mc Jyystösämpylä Kulissiavioliitosta morjenttes. Halusin vähän kattoo, onko nykynuorisosta mihinkään, osaatteko ajatella ja kyseenalaistaa, vai sen enempää vaan miettimättä nimi paperiin. Läpäisitte testin,” Jyystösämpylä hekotteli haroen hilseisiä hiuksiaan ja nosti jalkansa pöydälle.
”Oliks toi kaikki pelkkää esitystä? Jos ei ollu, nii miks just sä? Kai sulla oli joku syykin pelleilyllesi?” kysyi Daniel epäilevä katse silmissään.
”Mä kerrankin löysin jotain erilaista, ja aattelin luoda teille mahdollisuuden näyttää taitonne muillekin,” Jyystösämpylä höhötti. Ei oikeen saanu siitä tosissaan olevan kuvaa tollasten höhöttelyjen kanssa.
Pidempään keskusteltuamme selvis, että Mc Jyystösämpylä teki hommii Oksennusrefleksi Oy:n hallinnossakin Kulissiavioliiton rumpalihomman lisäks. Selvä juttu.
Olihan se nyt jumalauta lopult kuitenki melkosen siisti juttu päästä levyttää ihan oikeelle levytysyhtiölle. Me oltais täst lähin ihan oikee bändi. Tietty välistävetäjiikin olis, mut what ever.
Olihan sekin jo jotain, et Mc Jyystösämpylä oli oikeesti kuullut meitä. Eiks se nyt oo aika iso juttu? Kuitenki kysees oli Kulissiavioliiton keulahahmo.
Ei se kyl sen yhen biisin perusteel viel vois olla varma, millasta musaa tulis kuulee jatkossa Liekitetyilt Sikiöilt. Mut ainaki sai jotain suuntaa. Lupaava alku.
Nimi paperiin ja sit bäkkii Terolle. Olikohan siel viel talo pystys ja porukka ehjänä? No vatut mua kiinnosti sellaset, mut ainakin mulla oli nyt hyvä syy juhlia mukana.
Pihalla joku violetin värinen pilkullinen tötterötukka alieni ryntäsi mua kohti. Mikäköhän olis ollu paikallisen ja lähimmän ufokeskuksen numero? Ei siit kyl ehtiny ottaa selvää, kun oli paettava ja nopeasti.
”Hei äläs nyt Samuel pakene! Pelottaako?!” alieni huusi täpinöissään. Kiitos kysymästä, mutta eihän mua ikinä pelota yhtään mikään. Niinpä pysähdyin ottamaan alienin vastaan.
”Aku-Mikki? Mitä helvettiä sulle on tapahtunut? Ja miks noin typerät kledjut?” kysyin yllättyneenä tunnistettua alienin henkilöllisyyden.
”Ei nyt takerruta siihen, mutta onnittelut hemmo. Oikeesti kova veto solmii soppari niinkin ison firman kaa,” Mikki onnitteli. Mä en osannut kiittää, sillä ihmettelin vain sitä, miten Mikki jo tiesi. Kuka oli juorunnut?
”Ah, ihmettelet varmaan, mistä tiedän?” Mikki naurahti.
Sit tarpeeks rupateltuamme selvis, että Anssi olikin Saimaanojan kaksosten serkku. Sen verran olis varmaan pitäny jo hiffata itekin. Mut eipä tullu missään välis mieleen kysyy.
Mulla ei ees oo serkkuja. En ainakaa oo ikinä kuullu, että olis. Iskällä on kyllä sisko ja äidillä kans, mutta niil ei kai oo lapsia. Vaik oliskin, ei mulle oo ikinä kerrottu.
Varmaan siks, ettei tavattais vahingoskaa. Siis jokuhan saattais jopa järkyttyy ja syyttää mun vanhempii jostai turhasta. Tosin ehkä vähän luulosairasta ja vainoharhasta.
Niin missäs mä olinkaa menos ennen raiteilta eksymistä? Aivan, Anssin ja Saimaanojan sisarusten sukulaisuudessa. Mut eipäs nyt enää takerruta siihen. Olkoot sukua, tämä sitten muistetaan.
”Nyt vedetään isot bileet sun kunniaks. Onneks meillä onkin biletystä meneillään, joten ei oo iso homma järjestää mitään menoo tänne,” Mikki hihkaisi.
”Älähän nyt innostu. Käys sanoo Stinalle, että kotiinlähtöaika,” sanoin hyssytellen pojan intoa. Ei bileitä, ei mitään sen kaltasta just nyt. Mä halusin vaan kotiin miettii asioita.
”Eiku anna olla. Riittää kun kerrot mun menneen kotiin tai johonkin. Voit myös olla kertomatta mitän,” sanoin ja tein lähtöä jättäen hölmistyneen Mikin seisomaan pihalle suu auki.
Mä halusin olla yksin ja vain olla. Ei ihmisiä, ei mitään. Siis mitään, paitsi minä. Ja Bergen.
Olihan se hyvä, että sai levytyssopparin. Ehkä. Jos niille siis kelpais kaikki roska, mitä me ajateltas tehä. Muuten ei. Kukaan ei tulis rajottaa mun luovuutta. Muut kuin bändiläiset.
Missä olis paikka, jossa ei olis ketään? Sehän vois vaikka olla se vaja, jossa Sikurin ekan kerran tapasin. Se olisi hyvä piilopaikka. Siellä ei olisi, eikä sinne tulisi ketään. Eikä siellä edes olisi mitään.
Laitoin vajan oven lukkoon ja istuin lattialle. Mut en mä pitkään todellakaa kerenny olla yksin. Edes montaa sekuntia.
”Sä tiedät, että tänään on lopun alku,” Bergen ilmestyi muistuttamaan.
”En vahingossakaan. Voisitko selventää?” tuhahdin sudelle.
”Sarkasmia?”
”Ihan miten haluat tulkita. Olisi kuitenkin mukava kuulla sinun ajatuksesi lopun alusta,” sanoin odottaen.
”Erittäin todennäköinen tappio,” susi sanoi painostavan dramaattisesti.
”Hittooko pakko olla noin kryptinen?” kivahdin.
”Kun huomenna heräät, on kolmesta tullut kaksi.”
Sitten susi oli jo tipotiessään. Jos huonosti menisi, tiesin mitä susi tarkoitti. Jos hyvin, olisin väärässä.
Eipä sitten ollutkaan uhrata ajatusta bändille. Piti miettiä iltaa. Millä tavalla asian ilmaisisin? Ja ennen kaikkea, miksi kolme? Kolmesta tulee kaksi? Miten niin kolmesta? Eikö meitä ole vain kaksi? Vai kuuluiko Terokin laskuihin mukaan?
Mä mietin ja mietin, mutta ei onnistunut. Mitä sitä jahkailemaan. Asiat menis sitten tilanteen mukaan, jos olis mennäkseen. Ahdistus. Jospa miettisin vaan sitä levytysjuttua enkä mitään kurjempaa.
”Saamueel!!!! Huhuu!!! Missä olet?!” kuului huutoa, joka sai mut säikähtää hereille. Miten ja miksi mä olin vajonnut niin syvälle horrokseen? Ja mitä kellokaan siihen aikaan oli?
                      Mä en vastannu, sillä halusin selvitellä päätäni. Minullahan ei ollut mitään siellä vajassa, joten ei ollu minkäänlaisia mömmelöitäkään tullu vedettyy. Ehkä just siks horrostila, ettei mitään mömmelöitä pitkään aikaan. Joko vieroitusoireet tai sit syömättömyys. Taas vaihteluksi.
                      Mä tulin ulos vajasta, mutta en puhumut. Sikuri kyllä, mutta mä en kuunnellut. Mä menin kirjoittamaan, sillä tiesin ettei enää myöhemmin olisi aikaa.
                      Tyttö kyllä kiukutteli mun mykkäkoululle, mutta helpompaa, jos ei olisi mitään menetettävää. Ei pitäisi tyypistä (minusta), joten helpompi luopua. Ja eihän tässä mitään muutenkaan ollut meneillään.
                      Ja tämän seuraavan osuuden olen kirjoittanut seuraavana päivänä tapahtuneesta (keskiviikkona 29.8.), sillä mulla ei ollut enää mahdollisuutta, innostusta tai suuremmin jaksamista kirjoittaa eilen. Kuitenkin noin paljon sain tekstiä kirjoitettua.
                      Mä silti päätin liittää tän osion tähän eilisen kohdalle (28.8.), jotta tämän päivän (edelleenkin tänäään on siis keskiviikko 29.8.) kohdalle ei tulisi tekstiä ihan liikaa. Olikohan nyt varmasti tarpeeks sekava selitys?
                      Missä välissä mä kirjoitin eilen? Ei nyt oikein mahdu tähän tarinaan. Mutta kirjoitin silti illalla ennen näitä tämän päivän tapahtumia (täst kyl enää saa mitään selvää mikä päivä menos ja mitä hä):
                      Kirjoitettuani mä menin syömään alakertaan. Missä vanhemmat olivat, ei voinut vähempää sil hetkel kiinnostaa. Mutta Sikurijuurikas istui vihaisen oloisena ruokapöydän ääressä lukemassa jotain homeista vuosia vanhentunutta bisneslehteä.
                      Mä otin jotain turhaa mukaani ja häivyin takaisin ylös. Huomasin, miten Sikurijuurikas katsoi hämmentyneesti.
                      Mä natustin nopeesti muutaman rehusen ja pakkasin repun täyteen rojua.
                      ”Nyt me lähdetään. Ala tulla,” sanoin Juurikkaalle. Seurasi kysymyksiä, mutta niihin ei tullut vastausta. Pitäisi vain mennä.
                      ”Ja minnekäs perkeleeseen teillä on matka?!” ilmestyi isä ovella vastaan.
                      ”Ei kuulu sulle.” Eikä kellekään muullekaan.
                      Aamulla varmaan saisin kuulla kunniani, mutta se olisi sen ajan murhe. Nyt oli aika käynnistää suurensuuri vale. Nimittäin mä sanoin Sikurille, että suunnittelisimme sille annetun tehtävän toteutusta.
Halusikohan Tero kuulua mukaan? Olinhan mä sille saastutusjutun Juurikkaan kanssa esitellyt, mutta tää olisi nyt varmaankin kahdestaan puhuttava juttu Juurikkaan kanssa.
Mä kävin pöllimässä teltan autotallista. Isä oli hankkinut sen joskus kauan sitten rehvastellakseen jollekin mitättömyydelle eräilystään. Lähellä luontoa, kun työkin liittyy luontoon. Ja paskat.
”Missä Tero? Eikös hän luvannut olla tässä mukana?” Sikurijuurikas kysyi telttapakettia purkaessamme. Hitsi siinnä oli monta osaa. Ja sitten vielä jotku kämäset rievutki levitettävä nukkumist varte.
”Ei häntä tarvita. Kuulet sitten teltassa.”
Teltassa oli vaivaannuttava hiljaisuus. Mietin, miten toisin asiani esille.
                      ”Ei tästä tule mitään,” sanoin pitkän hiljaisuuden hiljaisuuden rikkoakseni.
                      ”Mistä?” Sikurijuurikas kysyi, vaikka tiesi.
                      ”Siitä. Olen pahoillani. Jos sinä olet täällä vain siitä syystä, voit nyt lähteä menemään. Ei tule ikävä enkä jää kaipaamaan. Heippa. Jos sinulla oli vielä jotakin, voit sanoa sen nyt. Anna tulla vaan,” sanoin mahdollisimman rauhallisesti.
                      ”Vai niin. Hyvää yötä,” sanoi Sikurijuurikaskääntäen kylkeään patjalla. Mä tiesin, että tytön päässä kiehui ja riehui. Sitä mä tavallaan halusinkin.
                      Sinä yönä mä jopa nukuin. Kumman hyvin, vaikka takaraivossa kuuluikin kaunista murinaa lopun alusta. Eikä ne unet mitään kauneimpia ollut, mutta unia silti.
                      Seuraava päivä kyllä tulisi olemaan sitä itseään, mutta kerrankin tarjotuista unista olisi nautittava. Niin harvinaista herkkua.
                      ”Huomenna kun heräät on kolmesta tullut kaksi ja saat katsella lopun alkua. Olet uudessa alussa,” Bergen myhäili koko yön. Kiitos sen, osaan nyt tuon lauseen ulkoa. Toivottavasti siitä olisi apua jossain tietovisassa, jossa olisi isoja palkintoja.

2 kommenttia:

Katariina Kumpulainen kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Katariina Kumpulainen kirjoitti...

Nyt vähän kans tuntuu, että mitä jos loppua ei tuliskaa tänne. Jos jättäisin sen auki. Mut kyllähän se vissii tänne kuulus.
Kyllä, mähän teen tätä kirjottamisen ja tarinoiden jakamisen ilosta, en muuksi.
Mutta mitä jos? Äh, jos ekana sais viimeisteltyy sen lopun valmiiks ja miettis sitte.

-Katariina