Kakskyt

Maanantai 27.8.
Hassua miten mun asiat tuntuvat kiinnostavan niin monia. Ainakin useempaa kuin itseäni. Must tuntu ihan siltä tänään koulussa. Nimittäin viikonlopun bileiden shokkipaljastus oli vissiin kiinnostavin puheenaihe.
Musta se oli enemmän säälittävää kuin kiusallista. Oispa Sikurijuurikaskin nähnyt asian niin. No joo, olihan Sikurijuurikas vähän eri asemassa tässä skandaalikohupaskassa. Mut hankkisivat elämän.
                      Terokin katsoi vähän kummissaan kuullessaan asioita. Se kyseli vähintäänkin hämmentyneenä, miks me ei oltu asiasta kerrottu. Miks olis pitäny? Luulis Teron päättelykykyjen riittävän niin ilmiselvän asian älyämiseen.
                      Sikurijuurikkaan mieltä selvästi painoi ajatus siitä, mitä muut meistä ajattelivat. Minkä ihmeen takia sen ois pitäny kiinnostaa? Meitä ja varsinkaa ketään muutakaan.
                      ”Paljon yks yö maksaa?” Aaro Mäentaus tuli kysymään Sikurijuurikkaalta siirtymisvälillä matikantunnilta musaluokkaan.
                      Sikurijuurikas katsoi mua kysyvästi. Se ei vissiin ollu älynny kysymystä. Turha kuvitella et alkaisin avaamaan asiaa.
                      ”Paljonkos sulle sit pitää maksaa, että pitäisit ton pääs kii? Riittäiskö pari nyrkkii naamaan vai haluutko kenties useemmanki?” heitin kysyen mielessäni heti miksi. Eihän mun olis kuulunu uskaltaa.
                      Aaro näytti tosi säikähtäneeltä ja sen huomas varmaan joku muukin, jos oli jääny kattomaan. Se juoksi kiireesti tunnille ja avasi heti sanaisen arkkunsa tapahtuneesta.
                      ”Aika kova jätkä toi Samuel. Varmaan oikeest kuvitteli, että moinen kovistelu sais mut tutisee,” Aaro vaahtosi takarivissä istuville kavereilleen paisutellen tapahtunutta.
                      Enemmän selvästi Aarosta syntyi sellanen porukkaan pyrkivän pellen kuva, kuin mikään kiinnostavampi. Lähinnä siis ärsyttävä ja säälittävä, eikä mitään muuta.
                      Opettaja naputti pöytää ja luokka hiljeni. Selvästi sitäkin näytti ärsyttävän joku. Varmaan se, et Sikurijuurikas roikku mun mukana päiväst toiseen. Toisaalt pitäs
                      Joku kuiskasi sopivasti jotain siitä, miks helvetissä mulla on oikeus tuoda Sikuri mukanani joka päivä. Mitä sekin kenenkää persettä kutittaa? Eikö olis parempaa mietittävääkin?
                      Sitten opettaja aloitti tunnin. Voi ihanaa, meillä oli ohjelmassa yhteislauluja. Sikurille ainakin biisit oli ihan uusii, mut mulle liiankin kuluneit. Aina vaa vanhoi iskelmäklassikkoi ja lastenlaului. Tosin mielummi niit, ku mitään sen osuvampaa.
                      Kaikki aina leveilee, et ne vaan aukoo laulaessa suuta. Ekana tulee mieleen kysymys siit, mist se ääni sit tulee. Miks kukaan ei ees huomaa, et porukka vaa esittää? Ja minkäs hemulin takii nää tyypit on musalinjalle hakeutunu ja päässy?
                      Hanhia lammella oli Sikurin mielestä ihan kiinnostava tuttavuus, mutta mun mielestä perseelinen pikkulasten lallatus. Mikäs tarkotus tällä koko musalinjalla olikaan?
                      Tänään palattiin normaaliin malliin ja jätettiin menemättä ruokalaan. Mä nimittäin älysin ruokavälkän riittävän kaupalla käymiseenkin. Mut muistin vast vähän jälkijunassa, et mulla ei ollu rahaa mukana.
                      Ehkä kukaan ei huomais, jos jotain pient pöllis. Vaik yhen tomaatin. Ei ketää kiinnostais. Sikurille en kyl asiasta mainitsisi. Kertoisin sitte jälkikäteen.
                      Me mentiin X-markettiin ja käveltiin vihannesosastolle. Pyysin Sikurii valkkaa, mitä se haluis. Näköjää sipulin, tomaatin ja lantun. Selvä juttu. Mulle riittäs vaa yks tomaatti.
                      Otin tarvittavat tavarat, piilotin takkini alle ja pyysin Sikurin olemaan hiljaa ja poistumaan mahdollisimman normaalin oloisesti kaupasta.
                      Olihan se tietty kuumottavaa mennä kassan ohi, mutta ennenkin oli onnistunut, joten ainakin uskoo löyty. Mut en mä usein tollaseen sorru. Vaan erikoistapauksis.
                      Kaupan ulkopuolella Sikuri oli ihan täpinöissään ja alkoi saarnaamaan varastamisen laittomuudesta. Sitä paitti jonku kakkasten kasvisten pölliminen oli outoo.
                      ”Mitä sun päässäs oikee liikkuu?!” tyttö vaahtosi kiihtyneenä.
                      ”Hyshys. Haluutko sä oikeesti tietää? Voin ainaki varottaa, et ei ollu kannattava kysymys.
                      ”No ehkä en. Mut anna olla viiminen kerta. Ainakaa mua et enää ikin vedä mukaan moiseen touhuun.”
                      ”Selvä.”
                      Juurikas näytti hämmentyneeltä. Se ei yhtään tykännyt mun asenteesta tapahtunutta kohtaan. Kai mä muka otin asian liian rennosti. Olihan kyseessä jokin asia, mitä ei saa tehdä.
                      ”Antaa kuulua! Miks sä noin päädyit tekemään?!” tyttö huudahti ihan yllättäen. Eikö sille ollut aiemmin tullu mieleen kysästä asiaa. Luulis, et se olis ollu eka kysymys.
                      ”Kai sä halusit ruokaa?” kysyin vähän niin ku sivuuttaakseni asiaa.
                      ”Juu, mut en tollei.”
                      ”Joten suupielet ylöspöin ja lanttua poskeen,” naurahdin leveän hymyn vilauttaen.
                      ”Hei älä nyt sivuuta koko kysymystä! Anna tulla vastauksia!”
                      Sitten mä lähin takasi koululle, sillä ruokavälkkä oli loppumassa. Ihan mite vaa, mulle ainaki kelpas.
                      Lopun koulupäivää Juurikas oli hiljaa. Se ei puhunut sanaakaan, mut en mä ees nähny vaivaa asian kaa. Suuttuneita naisii pitäs lepytellä ennen, ku ne tekee jotain harkitsematonta, mut se ny vaan on sellanen tyhmien ihmisten kehittelemä neuvo.
                      ”Epätoivonen valinta! Narkkarihomon otit, vaik maailma on pullollaan parempii vaihtoehtoi!” Aaro Mäentaus vaahtosi nähdessään luokan suosituimpien jätkien tulevan vastaan koulun loputtua. Vedä ittes vessasta Aaro ja hanki elämä.
                      ”Vittuuko sun pitää ilmestyy ain päätäs aukoo?! Ei sun status tuu nousee noiden molopäiden silmis, vaik mitä vinkusit! Alkaa kaiken lisäks olla vanha juttu toi Stinan kiusaaminen! Tuu vaa ihan rehellisesti sanoo mulle, mitä mieles on! Et sä mitää tukijoukkoa tarvitse taustalles! Ihan niinku ne ees sua tukis!” mä rähähdin. Tosi lapsellista tollanen perseily muiden edessä. Siis helvetti soikoon. Katotaas sitten, kun ei enää oo noit kavereita mukana.
                      ”Noni kaverit, mennään. Ei meidän tarvii tollast vinkumist kuunnella,” Aaro sanoi vinkaten muita tulemaan perässsään. Se jopa näytti pienesti säikähtäneeltä. Ei vissii osannu arvaa, et Samuel Kuolio vastais luikkimatta häntä koipien välis piiloon.
                      ”Et kai sä ny tollast pikkurakin räksytystä kavahda? Vai missäs se meidän kova poika Aaro nyt onkaan? Ettei vaan ois menny pupu pöksyyn,” muut pojat alkoivat ilkkumaan Aarolle. Melkein olis voinu nähdä jo sen savupilven, mikä Aaron korvista oli tulossa.
                      Mihin muutes Sikuri katos? Vasthan se oli mun vierellä seisomas. Toisaalt hyvä vaan, ettei olis näkee, kun Aaro sais vihdoin opetusta. Mut olihan se vähän vaivaavaa, minne Juurikas oli kadonnu.
                      Sitten mä havahduin. Ei tyttö mihkää ollu kadonnu. Se oli vaa menny seinän taa piiloon. Mä menin tarkistamaan, oliks kaikki okei.
                      En mä ehtiny ees avata suutani, kun kuulin tytön naurua. Eli kai sil kaikki ok oli. Halusin silti tietää, mikä niin hauskaa oli.
                      ”Menikö pupu pöksyyn?” Juurikas kysyi naurunkyyneleet silmissään. Se oli asettunu lattialle istuu, jotta nauru ei kaatais sitä. Sen verta hauskaa sil näytti olevan.
                      ”Onks kaikki okei?” kysyin. En heti hiffannu, miten tolle jutulle onnistu noin paljo nauraa. No sentään tyttö oli puhunut mulle, joten jees juttu.
                      ”Minne se kova poika Samuel nyt jäi?!” pojat huusivat.
                      ”Pitää mennä lohduttamaan pelästynyttä pikkutyttöä,” Aaro sanoi.
                      ”Heihei vatipäät!” huikkasin lähettäen lentosuukon poikajoukkoon.
                      ”Juoskaa pakoon! Se voi osua johonkuhun teistä, jos ette pidä kiirettä!” Sikuri huusi. Pojat eivät tehneet elettäkään lähteäkseen.
                      Ne hoksas jotenki sulkea pakoreitit, joten piti miettii jokin ovela keino päästä pois.
                      ”Samuel me myöhästytään bussista,” Sikuri vinkaisi huolestuneena.
                      Mulle sanottiin, et lukiossa ei enää olis lapsellisia kiusaamalla itsetuntoaan parantelevia ihmisromuja, varsinkaan taidelukiossa. Mut niin sano aikuiset. Eikä aikuiset tiiä, mitä nuoriso oikeesti puuhaa. Aika usein muuta, miltä pinnalle päin näyttää.
                      ”Voidaanhan me kävellä, jos muuta vaihtoehtoa ei ole,” naurahdin vaikka oikeasti halusin mahdollisimman pian pois siitä tilanteesta.
                      ”No se on kyllä totta,” Sikurijuurikas hymyili.
                      ”Jokatapaukses me lähetään nyt,” sanoin ja käännyin kohti ovea huitaisten yhtä pojista repulla naamaan.
                      ”Seis siihen paikkaan!” huudahti joku johon en muista aiemmin törmänneeni tarraten Sikurijuurikasta takaa päin.
                      ”Tällä sun muijallas on aika hyvät utareet,” sanoi tämä sama kusipää. Se tutkaili käsillään Juurikkaan kehoa kuin kaupassa ostotarkoituksissa
                      ”Päästä irti kusipää!” huudahti Sikuri potkaisten taakseen niin kovaa kuin jaksoi osuen poikaa mahaan. Poika kaatui maahan
                      Yllätys oli suuri. Vaikka mä Sikurin luulin tuntevanikin, en näköjään tunne sitä olleskaan. Nimittäi tota mä en ois arvannu. Luulin, että pelko ois lamauttanu sen jotenki.
                      Bussi oli just pysäkillä tekemässä lähtöä, kun me ehdittiin paikalle. Ehdittiin siihen just ja just, eli täpärälle meni.
                      ”Phuuh, olipa seikkailu,” puuskutin bussin penkille päästyäni. Juurikas ei vastannut.
                      ”Onko kaikki ok?” kysyin vaikka tajusin kysymykseni turhaksi. Ei tietenkään ollut. Miksi ja miten muka olisi?
                      ”Tietysti,” Juurikas sanoi kummallisen tyynesti. Aivan varmasti sen päässä liikkui jotain.
                      Perillä pysäkillä mulle tuli mieleen, että jotain olisi tehtävä. Millä naisen mielen saisi paremmaksi?
                      ”Anteeksi,” sanoin tarttuen tyttöä kädestä. Sikurijuurikas ei vastannut, vaan tyyti hymyilemään pienesti.
                      ”Älähän nyt. Mä oon oikeesti pahoillani. Pyysin jo anteeksi ja voin toistaakin sen tarvittaessa,” sanoin. Sanoistani jopa pystyi aistimaan, miten mua kadutti tilanne. Jos yhtään tuntisi mua, tietäisi miten erikoislaatuinen tilanne oli.
                      Me käveltiin kotiin ilman ainoankaan sanan vaihtamista. Mä olin hiljaa tarjoten tytölle mahdollisuuden miettiä ja punnita asiaa.
                      Kotiin päästyämme vein tytön olohuoneeseen sohvalle istumaan. Mä ite menin lämmittämään saunaa ja laskemaan kylpyvettä. Kerrankin jättimäisellä porealtaallamme olisi käyttöä.
                      Ekana pitäisi varmaan pestä vuosia käyttämättä ollut allas. Liian kallis käytettäväksi ja hoidettavaksi, mutta piti hankkia ihan vaan imagon vuoksi. Ties vaikka joku tulisi kylään. Eihän sitä ikinä tiedä. Ja voihan altaalla aina joskus leikkiä.
                      Sitten mä menin hakemaan Sikuria. Kävin hakemassa jonkun huivin, jolla kävin sitomassa tytön silmät, ja lähdin ohjaamaan kohti kylpyhuonetta.
                      ”Minne me mennään?” Sikurijuurikas kysyi hennosti.
                      ”Shh, näet sitten,” kuiskasin.
                      Kylpyhuoneen pukuhuoneessa mä poistin siteen tytön silmiltä. Oli erikoislaatuinen tilaisuus katsoa varoittamatta saapunutta hämmennystä. Sikuri ei selvästi tiennyt, miten suhtautua tilanteeseen. Mitä siellä?
                      ”Haluatko tietää, miksi olemme täällä?” kysyin epävarman hennolla äänellä, vaikka minun olisi varmaan pitänyt kuulostaa paljon itsevarmemmalta. Hyvin kaikki tulisi menemään.
                      Sikuri nyökkäsi ja mä repesin totaalisesti nauramaan. Ei ollut mitenkään suunniteltua. Tilanne vaan oli ihan saamarin korni. Kaks teiniä kainostelemassa posket punaisina tietäen, mitkä olisi seuraava siirto. Silti kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
                      ”Kaikki mitä seuraavaks tulee tapahtumaan olis huomattavasti miellyttävämpää ja normaalimpaa ilman vaatteita. Älä ota tätä mitenkään perverssinä. Mä voin mennä muuallekin, jos se on sulle helpompaa,” sain lopulta sanotuksi ilman sen kummallisempaa repeämistä.
                      ”Miks täst pitää tehdä näin iso juttu? Mä tiedän, että sä oot lämmittäny saunan. Eikö tästä puhuttu?” Sikurijuurikas kysyi tavalliseen tapaansa. Se selvästikin oli saanut itsensä kasattua nopeemmin kuin mä. Aikast jees jäädä tytölle kakkoseks. Hienoa Samuel.
                      ”Ei täst pidäkään. Saunominen oikein normaalia, samoin kaikki muukin sellainen. Alastomuuskin on luonnollinen asia,” naurahdin.
                      ”Älähän nyt noin kainostele. Kai sä pahempiakin juttuja oot nähny, kuin mut?” Sikuri sanoi hymyillen.
                      ”Älä vaan pyydä luettelee sitä listaa,” sanoin saaden mieleeni niin paljon pahempia juttuja. Jäi kyllä itsehillinnällä suht lyhyeksi, vaikka päässäni jo hiukan vaikutti innostuneen ajatuksesta.
                      Sauna oli Sikurille selvästi hemmetin outo tuttavuus. Se ei selvästikään hiffannut hikoilemisen mielekkyyttä, vaikka suomalainenhan sekin oli.
                      Ainakaa aluks. Hetken kuluttua se innostu heittämään löylyä kunnolla. Mun oli pakko siirtyä alemmalle lauteelle istumaan ja sitten poistua kokonaan. Miks kellään ei oo tapana kysyä käykö moinen muille kanssa saunojille?
                      ”Mihin sä katosit? Just kun oli hauskaa?” Juurikas kysyi saunasta tullessaan. Naamasta näki, että löylyä oli ollut tytöllekin lopulta liikaa. Sauna voitti.
                      ”Kokisitko sinä ajatusta tuonne menemisestä järkeväksi?” kysyin viitaten kädellä kohti ammetta.
                      Ohjasin tytön ammeeseen, laittaen muutaman tipan kylpyvaahtoa sekaan, männyntuoksuista.
                      ”Hyvät lillunnat pupu,” sanoin ohjaten Sikurin ammeeseen ja vetäydyin itse suihkuun.
                      ”Miks mun täällä pitää olla?” Sikuri kysyi kiusaantuneen näkösenä.
                      ”Tunnetko sen rentoutuksen tunteen? Sen takia sä siel oot,” sanoin vaihteeksi omaan kylmään tapaani.
                      ”Tulisit sinäkin,” tyttö kehoitti.
Jonkun aikaa se joutui vinkumaan mua seurakseen, mutta vastaus oli silti ei. Tai no okei... Mut ei siitä enempää. Edes päiväkirjaan. Ehkä mä saisin siitä jotain hassua tähän, mutta jätän pois. Enköhän mä muutenkin muista.
”Onko nyt rento fiilis?” kysyin tytöltä noustessani ammeesta. Jotenkin kummassa vastausta ei tullut, mutta jostakin kuului iso pamaus.
”Mitäs minun korvani kuulevatkaan?!” mylvi eräs mahdollisimman ärsyttävä lihakimpale lyllertäen kylpyhuonetta kohti. Olis varmaan pitänyt iskeä pakokauhu, mut ei jaksanut enää.
Kylpyhuoneen ovi tempaistiin auki ja isä rynni sisään.
”Mitäs hemmettiä te täällä lillutte?!” isä karjaisi sen enempää ajattelematta. Onneks mä olin just saanu kiskastua pyyhkeen ympärilleni ja Sikurijuurikas sukeltanut ammeen pohjalle.
”Arvaa ensimmäisellä oikein, niin voit saada arvokkaat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin,” sanoin happamasti toivoen isäni poistuvan. Ja onnistuin! Ei perusdramaattinen poistuminen, mutta poistuminen silti. Se oli pääasia.
                      Kun me oltiin poistumassa ja pukemassa vaatteita, kysyin Sikurijuurikkaalta, onko tän päivän tapahtumat nyt hyvitetty. Kai ne oli, ei ois noinkaan isoa hyvitystä tarvinnu kyhätä. Mut mehän puhuttiin saunomisesta joku päivä.
                      Kun päästiin takasin muiden keskuuteen, alko älytön mesoaminen. Mitä kaikkea mä nyt taas olinkaa onnistnu möhlimään ja pilaamaan. Ja vieläpä ihan ilman oikeutta moiseen.
                      ”Kuka antoi luvan mennä leikkimään saunalle?!” isä aloittti hiillostuksen heti kylpyhuoneen ovella.
                      ”Noh Benjamin, on tässä vakavempiakin juttuja, kuin tuollainen kylpytuokio,” äiti tuli toppuuttelemaan huolestuneen näköisenä.
                      ”Antaa kuulua! Sanokaa, mitä on sanottavana!” huusin. Mä näin, että vanhemmilla oli jotain, mitä halusivat sanoa.
                      Hetken ajan vanhempani katsoivat toisiaan ja näyttivät puntaroivan, kumpi asian ottaisi puheeksi. Lopulta isä avasi sanaisen arkkunsa.
                      ”Noni! Antaa kuulua! Mitä sun päässä liikkuu?!” isä mylvi.
                      ”Wat?” kysyin oikeasti hämmentyneenä luoden kysyvän katseen Sikuriin. Tyttökin näytti vähintään yhtä hämmentyneeltä.
                      ”Tuus kattoo!” isä husi tarraten mua puserosta ja lähti raahaamaan kohti keittiötä. Olis jo siin vaihees pitäny alkaa joidenkin hälytyskellojen soimaan.
                      ”Katopas tonne kaappiin!” isä murahti viitaten juuri lempparikaapilleni. Ahaa, siitä siis oli kyse.
                      ”Mitä täält pitäs löytää? Tää on ihan tyhjä,” sanoin mahdollisimman viattomasti.
                      ”Kerrohan sinä vastaus. Miksi se ammottaa tyhjyyttään?!” isä kysyi.
                      ”Miten sä et oo huomannu tätä ennemmin? Et sä nyt näin kauan oo voinu olla tietämättä tästä,” naurahdin esittäen mahdollisimman välinpitämätöntä.
                      Sit äitiki saapui paikalle Sikurin kanssa. Selvä, nyt vedettäis vissii oikein överiks.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Porukka poistui samalla kertaa sinne, mistä oli tullutkin. Vain Sikurijuurikas jäi.
                      Kaino hymy ja pään pudistus. Ei tainnut tulla tytölle yllätyksenä tää juttu. Mut oli se yrittäny puhua mulle aiheesta. En vaa ollu kuunnellu. Mitä välii?
                      Mä en ollut moksiskaan. Miks mikään sais mua enää pois tolaltaini? Mä melkein voisin sanoa nähneeni ja kokeneeni kaiken. Toisaalt koska mut ois joku saanu tolaltani?
                      ”Musta tuntuu vähän siltä, että sä olet toivoton tapaus,” Juurikas naurahti pettyneesti kiivettyämme yläkertaan.
                      ”Kuinka moneti sun pitää toi todeta?” kysyin tytöltä hieman närkästyneenä.
                      Sitten me oikeesti saatiin heivattuu ittemme pihalle kävelylle. Sillä reissulla Sikuri teki jällee selväksi, mikä hänen saapumisensa alkuperäinen tarkoitus oli ollutkaan, mikä syy oli olla seurassani.
                      ”Olen ollut täällä jo pitkään ilman minkään näköisiä tuloksia. Kai mun jossain vaiheessa on palattava omieni pariinkin,” Sikuri totesi.
                      Mä en tiennyt mitä vastata, joten tyydyin olemaan hiljaa ja vastaamaan olkien kohautuksella. Tiesin, että aika on loppumassa, mutta ei tänään.
                      Tyttö ei näyttänyt tyytyväiseltä huomatessaan, että mä en aikonut vastata sen kummemmin. En halunnut kohdata todellisuutta. Ei tänään. Se, minkä voi siirtää seuraavalle päivälle, siirrettäköön sinne.
                      ”Sä tiedät, että tää ei tuu jatkuu ikuisesti näin,” Sikuri totesi.
                      ”Kiva ku muistutit,” hymähdin.
Sen jälkeen ei tullut mieleen kummallekaan mitään puhuttavaa. Laskeutui nautinnollinen hiljaisuus, jonka mä kuitenkin onnistuin pilaamaan.
                      ”Huomenna voidaan suunnitella, mitä sille sun tehtävälle tullaan tekemään. Tai miten se tullaan tekemään,” myönnyin hetken kuluttua.
                      Kunpa olisin ottanut kameran mukaan. Olisin voinut napata kuvan tytön silmittömästä loistosta, mikä tuli sanojeni vaikutuksesta. Niin kaunis hymy oli. Samalla haikeutta, mutta sekin puki Juurikasta.
                      Tyttö halasi minua suunnattoman kiitollisena. En sillä hetkellä kyennyt olemaan niin sydämetön, että olisin särkenyt tilanteen kertomalla todelliset ajatukseni koko jutusta.
                      ”Sano se. Päästä se menemään,” Bergen saapui jakamaan ohjeitaan.
                      ”Ei tänään.”
                      ”Mut luopumisesta tulee vaikeampaa, mitä pidemmälle sitä pitkittää. Kuitenkin se on edessä aivan lähipäivinä, joten olisiko aika päästää irti?”
                      Kuten jo totesinkin, ei tänään. Mutta ehkä huomenna. Huominen voisi olla oikea päivä. Mitä nopeammin tää olis ohi, sitä helpompaa. Siinnä susi oli oikeessa. Mut eka pitäs miettii yön yli.

Ei kommentteja: