Yheksäntoista

Sunnuntai 26.8.
Sitten minä kuolin. Viimeisinä sanoinani: ”Onnistuinn sittenkin!” Sen jälkeen mä heräsin. Voi paska. Se olikin unta. Liian hyvää ollakseen mitään muuta. Liian usein sama uni. Tavallan painajainen, mutta eri tavalla kuin muille.
                      Missä mä olin? Ofc varmaan omassa huoneessani, mutta jotain puuttui. Hetken mietittyäni selvis, että puuttuva juttu oli Sikurijuurikas. Minne se oli kadonnu?
                      Ikkunan kaltereitten välistä hohkava auringon valo sai mut epäilemään vuorokaudenaikaa. Oli kai vähintäänkin jo päivä pitkällä, ellei iltakin.
                      Nappasin kännykän pöydältä tarkistaakseni ajan. Herranjestas kellohan näytti vaikka mitä. Voiko se pitää paikkansa? Oliko kello jo puoli neljä? Miks kukaan ei herättäny mua?
                      ”Kyllä se kellonaika on sitä, miltä näyttääkin,” murahti tuttu ääni päässäni.
                      ”Ja mist sä muka sen tiiät?” kysyin.
                      ”Mitä minä muka en tietäisi?” Bergen kysyi kylmästi. Ihme että Helvetissä oli ees pystytty niissä lämmöissä tuottaa noin kylmiä tuloksia.
                      ”Tiedä mitä hyvänsä, mä nousen tsekkaa, mis muut on,” sanoin päättäväisesti.
”Minä sinuna en välttämättä nousisi ainakaan kovin rajusti,” susi ilkkui.
Haistakoon Bergen homeen. Mähän nousisin, miten mua huvittais.
Oh fuck, ois ehk pitäny kuunnella sutta kerranki. Hyppäsin pystyyn niin, et mä sit lensin nurin. Hyvin menee. Ou jee!
”Vittusaatanaperkele!” karjaisin rymähdettyä lattialle ja iskettyäni pääni (taas) sängynlaitaan.
”Joku taitaa olla herännyt vihdoin,” kuului Sikurijuurikkaan ääni ovenraosta.
”Ymh,” ynähdin.
Sit Sikuri saapu auttamaan mut ylös lattialta. Kai mä ilman sitäki oisin selvinny loistavasti.
”Ole hyvä. Toin sulle vettä. Aattelin et voisit tarvita sitä,” tyttö hymyili ojentaen mulle täyden vesimukin.
”Tänks.”
Sitten Sikuri häipy ja mä jäin lattialle makaamaan. Jes!
”Säälittävää Samuel,” tuhahti joku yllättävän tuttu ääni taas.
”Varaa sun sanoo mitää.”
”Kuin nii?” susi kysyi oikeasti kiinnostuneen oloisena.
”Eikö muka oo yhtään säälittävää uhrata elämänsä jonkun urpon luuserin seurailuun?”kysyin ivaten suden hienoa elämää.
Ei vastausta taaskaan. Olkoot minunkin elämä säälittävää. Mä jäin siihen silti, sillä ei huvittanut. Mä makaisin lattialla niin pitkään, kuin ite halusin. Ja mä halusin sen ajan olevan mahdollisimman pitkä.
”Samuel! Tulepas nyt sieltä! Mitä sinä pelleilet?!” faija rupes urputtaa.
”Miks pirus muka tulisin?! Mihin te mua kaipaatte?!” huusin. Kehtasikin keskeyttää mun elämäni tähtihetken.                  
”Älä huoli! Ei me sua kaivata! Mutta Stina näyttää huolestuneelta!” isä röhähti.
”Ja mitä se teitä kiinnostaa?! Voitte ihan hyvin selittää Stinalle, etten ansaitse ja tarvitse huolestumista! Mä kyl pärjän!” huusin takaisin. Jättäkää mut perkele rauhaan. Antakaa mun olla!
”Ha, noinkohan on!” röhätävä tuhahdus kuului.
Sitten Juurikas tuli tuohtuneena huoneeseeni. Sille ilmeisesti ei ollut kelvannut sanallinen kommentti mun pärjäämisestä.
”Ylös siitä!” tyttö komensi.
”Ei,” ynähdin.
Sitten tyttö tuli nostamaan mut työntämällä kädet kainaloiden alle.
”Ei saa! Apua!” huusin hädissäni. Älä nyt pilaa timanttista tähtihetkeäni. Etkö näe, että pärjään?
”Kyllä saa. Täytyyhän sulle nyt jotain tehdä,” tyttö sanoi päättäväisenä.
Ennen kuin huomasinkaan, istuin ilman vaatteita sängylläni. Missä välis nekin kerkes kadota? Yhyy ei. En halunnu Sikurin näkevän mua siin sillei.
”Miten mä päädyin tähän ja minne sä oot vienyt vaatteet, jotka mulla oli päällä?” kysyin osoittaen syyttävästi Sikurijuurikasta.
”Mä nostin sut siihen. Kaikesta muusta saat syyttää itseäsi,” tyttö totesi.
”Mitähän ihmettä tääl on meneillään?” ihmettelin.
”Herra on hyvä ja selittää itse itselleen. Eilisilta tais venyy vähän,” Sikuri naurahti halveksuvan säälivään sävyyn.
”No samapa se. Tuos tyttö mulle noi vaatteet tuolt nurkast. Liian paha olo,” tiuskaisin oudon komentavasti. Ei yhtään tapaistani.
”Äläpäs komentele siinnä. Voin hakea yhdellä ehdolla. Sä nouset ylös ja korvaat käytöksesi jollain tapaa,” tyttö sanoi pelottavan vaativaan sävyyn.
”Mitä sä haluut?” vinkaisin vähän pelästyneesti. Hyi, ei olis saanu tollei.
”Saat kuule ihan ite keksiä,” tyttö heitti. Nyt tuli kova pallo. Olis vaan sanonu suoraan.
Seuraava muistikuva on se, että mä istuin Peran Purilaisen takapöydässä kiskomassa jotain kivettynyttä korppua huiviini.
”Mitä me täällä?” Sikurijuurikas kysyi nyrpeän oloisena.
”Syö nyt vaan sitä leipää ja näytä saaneelta,” murahdin. Kai se sit oli olevinaan mun korvaus käytöksestäni.
Tyttö punastui ja alkoi köhimään saaden mut heti miettimään sanojani uudemman kerran. En olis kyl uskonut, et Juurikas heti yhdistäis sanomiset sinne suuntaan.
”Kaikki ok? Ei ollu tarkotus hämmentää,” sanoin taputtaen tyttöä selkään.
”Tää kyl vaikuttaa ihan ala-arvoiselta paikalta,” tyttö huokasi.
”Huonompiakin löytyy. Muutes mistä noin nyrpeä asenne?” kysyin vaikka tiesinkin kai vastauksen. Olin vaan täyttä paskaa.
”Oon vaan saanu sellasen käsityksen, et tälläsiä paikkoja pidetään ala-arvoisina treffipaikkoina,” Sikurijuurikas tuumaili.
”Waat?! Onks nää sun mielestä treffit?!” kauhistelin, sillä siinnä oli suurta yllätystä ja isoa järkytystä. Apua! Miten mun olis pitäny toimia?
”Hyshys, herätätte huomiota,” ilmestyi joku siivooja ohjeistamaan.
Musta siin paikas ei kylläkään ollut ketään, joiden huomio oltais voitu herättää. Pari yrmyn oloista rekkamiestä ahtamassa kuvottavia purilaisia ja siinnä se.
Kyl se rasvan katku ja ne kaameat purilaiset oli kieltämättä epämiellyttävä yhdistelmä. Eikä se siivoojakaan näyttänyt hoitaneen tehtäviään kunnolla. Tosi paska valinta kahdelle vegaanille.
”Tulehan nyt Sikuri! Lähetään menee,” huikkasin yhtäkkiä nykäisten Sikurin tuolistaan ylös.
”Mikäs nyt tuli?” Sikuri kummasteli.
”Ehkä mä vaan heräsin todellisuuteen ja näin paikan hirveyden,” naurahdin ja tein lähtöä paikasta pois.
Mä halusin näyttää tytölle jotain. Kuvitelmana siis oli, että se olisi tytön mieleen. Sinne toki oli matkaa, mutta ei liikaa. Parempihan se olisikin, että olisi sitten ilta ihan kunnolla.
”Minne me mennään?” Juurikas kysyi kävellessämme ulos kuppilasta.
”Näet sitten.”
”Jei! Yllätys!”
Tuhahdin tytölle. Ei saisi olla liikaa odotuksia. Ihan varmana se tulis pettymään kuitenkin. Kuka ny muhun ei vois olla pettymättä?
Sitten tuli ihan kamala puistatus. Mitä helvettiä mä olin tekemässä? Olinko ihan sekaisin? Kenties vielä alkoholin vaikutuksen alaisena?
Metsä, ryteikkö, tarpmista ja muutama naarmu siellä täällä. Sitten oltiinkin perillä Risukallion reunalla.
”Katso,” sanoin osoittaen alas kallion reunalta.
Sikurijuurikas ei näyttänyt ymmärtäneen, mitä alhaalla olisi pitänyt nähdä. Kuitenkin hetken ihmeteltyään hänkin näytti huomanneen saman.
”Käytkö sä tääl useinki?” tyttö kysyi.
”Sillon tällön. Mitäs tykkäät?”
”Vaikuttavaa. Hiljaisuus ja luonto,” tyttö sanoi ehkä hiukan liian ivallisesti, vaikka tarkoitus ei niin olisikaan ollut.
”Jotenkin vielä paikan ryteikkömäisyys lisää kauneutta,” lisäsin.
Sitten vain hiljaisuus. Seisoimme siinnä reunalla katsoen alas ja odotimme. Alkoi satamaankin. Kiersin kädet tytön ympärille, sillä näin hänellä olevan kylmä.
”Suloista,” Bergen huokasi ivallisesti muka ihaillen.
”Pitikö sun tunkee tännekin?” kysyin sudelta. Pitikö pilata sekin hetki?
”Aina silloin, kun vähiten haluat pikku sydänkäpynen,” susi lirkutteli.
”Yäärgh.”
”Katso Samuel!” Sikurijuurikas huudahti osoittaen taivaalle. Väri oli muuttunut punertavaksi.
Vaihdoin itseni tytön takaa eteen ja painoin huuleni tytön huulille.
”Nyt korvaan heikko alkua edes vähäsen,” sanoin tytön yhä haukkoessa henkeään.
”Ainakin saat anteeksi surkean syöttölän,” Sikuri naurahti.
”Surkeaa. Ei yhtään mielikuvitusta ja omaperäisyyttä. Kliseistä. Sade, auringonlasku, yksi vaikean oloinen suudelma ja etäinen olemus,” susi ivasi.
”En mä tätä säätä valinnut.”
Tähän väliin kommentti siitä, että ton äskeisen jutun kirjottaminen oli niin kuvottavaa paskaa, että ei meinannut tulla mitään. Voin pahoin jo ajatuksesta, että sorruin moiseen liibailuun (auringonlasku blaablaa). Mut takas siihen, mis olinkaa menos:
Ihana hiljaisuus palasi ja sain vain olla ja koota ajatuksiani. Mutta en pitkään. Puhelin alko soimaan taskussa. Häh? Oliko mulla oikeesti äänet pääl?
Ihan sama, en nimittäin aikonu vastata. Ei tuntunut oikealta. Tsiigasin kuitenki, kuka soitti. Sieluton Sinivalas Numero Kaksi. Siispä mutsi.
”Täällä on kylmä,” Juurikas inahti. Selvä, me lähtisimme kotiin.
Eikä siin kotimatkassakaan mennyt kuin tunti kaikenmoisten väliseikkailujen kanssa.
”Ja missä sitä ollaan oltu?!” ärähti Sinivalas Numero Ykkönen meidän saapuessa.
”Phah. Ihan ku sua muka kiinnostas,” puuskahdin.
”Ei mua, mutta Birgittaa! Joten vastaa!” jyrähti vaatimus.
”Siellä täällä,” heitin kohauttaen harteitani.
”Ei ole hauskaa! Vieläkö tuokin roikkuu mukana?!” isä sylkäisi osoittaen Juurikasta.
                      ”Ei kiinnosta! Mennään Sikuri!” tiuskaisin ja lähdin kohti huonettani.
                      ”Et mene minnekään!”
                      Äitikin tuli paikalle katsomaan, mitä meuhkataan.
                      ”Benjamin, anna olla. Kellokin on noin paljon. Nuorison pitäisi olla jo nukkumassa. Huomenna on koulupäivä.”
                      ”Noh! Menkääpäs siitä! Mutta älä luulekaan, että tämä jäi tähän!”
                      ”Eihän kello ole edes paljon,” naurahdin Sikurille nähtyäni seinäkelloni näyttävän melkein yhtä. Ehkä aika paljonkin ajatellen, että vielä pari hetkeä sitten olimme ulkona.
                      ”Kyllä aika paljon, jos ajattelee…” Sikuri yritti.
                      Ajattelin vielä koota koko päivän sanoiksi tähän vihkoon. Sikuri ei sanonut mitään, sillä oli saanut huomata sanansa tehottomiksi.
                      Sikurijuurikkaan käytyä nukkumaan, mä aloitin kirjottamisen.
                      ”Arvaas! Sain oivalluksen!” Bergen hihkaisi kuin olisi saanut suurenkin älynväläyksen.
                      ”Jaa.”
                      ”Sähän voisit kirjottaa päiväkirjaa koneelle. Sillon sulla olis enemmän kirjotustilaa, selkeempää käsialaa, vähemmän suttausta ja ennen kaikkea kirjottaminen ois nopeempaa ja vähemmän työästä. Plussana viel se, et tekstit oilisivat vaikeemmin löydettävissä.”
                      ”Kiitti vaan, mut tykkään tällei. Käsin kirjottamisessa ja päiväkirjassa on oma viehätyksensä.”
                      ”Nössöpelle!”

Ei kommentteja: