Ysi

Torstai 16.8.
Vaikka mä olisin kuinka kuolematon, kykenen kokemaan kipua. Sen mä oon todennu vaik kuinka monta kertaa ja totesin tänäänkin. 
Aamulla mä tipuin ihan unenpöpperössä portaita alas, kun olin aamupalalle menossa. Kuului järkyttävä rumina ja sen jälkeen vain kiroilua.
”Mitä sä täällä pillität?!” ilmestyi isä kysymään. Hienoa, että jotakuta edes kiinnosti miltä musta tuntui.
”Vittuuko se sulle kuuluu? Miltä näyttää?”
Isä lähti muualle. Mitäpä kiinnostavaa pillittävässä pojassa muka olisi. Toisaalt oishan se voinu irvailla siin pitempäänkin. Kerranki sillä ois ollu hyvä tilaisuus.
Jalkaan sattui ihan hitosti. Miten se ees oli mahdollista, sitä en tiennyt. Tiesin vain sen, että mun jalka oli ihan pirskatin kipeä. Tai oikeastaan melko moni muukin paikka, mutta en jaksanut välittää niistä.
Kun mä linkutin hitaasti keittiöön, iskä kehotti hyvin ystävällisesti mua lopettamaan esitykseni. Äitiä kommentti nauratti, vaikka se ehkä tunsikin (salaa) mua kohtaan myötätuntoa.
”Joku naurettava pelle hilluu tuolla oven takana ja pyytää sua tulemaan ulos!” Isä ärähti.
Meinasin mainita iskälle jotain siitä, että Tero oli mun paras kaveri, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa. Olisin saanut kuulla viisastelua ja ihmettelyä siitä, miksi kukaan tervejärkinen ihminen olisi halunnut olla mun kaveri.
”Mikä sun jalkaas muuten vaivaa Samppa?” Tero kysyi.
”Viittiisinköhän kertoo…” 
”Kerro pois vaan. Ei siitä mitään haittaakaan voi olla.”
”Mä tipuin.”
”Häh? Miten? Mistä? Miksi?”
”Älä kysele. Jos kuitenkin haluut tietää, mä tipuin alas portaita.”
”Hahahahahaha. Miks osasin jo oottaa jotain tollasta?” Tero naurahti.
”Jaa-a.”
”Ei sun kanssa voi ees keskustella,” Tero huokasi.
”Miksi sä sit ees yrität?”
Kuitenkaan kävelymatkamme ei onnistunut jäämään kiusallisen hiljaiseksi Teron yksinpölöttelyn vuoksi. Kai sillä oli tarkoituksena yrittää luoda jotain keskustelua välillemme, vaikka olin jo kyseenalaistanut asian järkevyyden.
Koulun jälkeen mulla oli bänditreenit, joten päätin jättää menemättä kotiin välillä. Treeneihin toki oli yli pari tuntia aikaa koulun loppumisesta, mutta mitäpä mä olisin siinnä välissä kotonakaan tehnyt.
Mä havahduin kun joku soitti mulle. Ei mulla puhelimessa ääniä ollut päällä, mutta helvetinmoista värinää en voinut olla huomaamatta taskussani.
”Moro Daniel täällä. Missäs helvetissä jätkä tällä kertaa luuhaa? Sähän oot yleensä niin ajois paikalla,” ihmetteli kitaristimme Daniel.
”Et uskoisi, vaikka kertoisinkin.”
”Aina toi! Aina se, ettei kukaan kuitenkaan uskoisi sua. Anssi ja Tomikin ovat jo ihan kyllästyneitä tuohon. Aina sä kommentoit tolla tavalla.”
Suljin puhelimen, katsoin kelloa ja huomasin olevani melkein parikymmentä minuuttia myöhässä. Hienoa Samuel, ihan pirun hienoa. Pitäisikö jopa onnitella?
Onneks mä kuitenkin ehdin vielä jotenkuten siedettävään aikaan treenipaikalle. En ollut kuin puoli tuntia myöhässä. En sen enempää.
Anssi ja Tomi seisoivat pihalla odottamassa. Tyyppejä huvitti selvästi, että olin myöhässä. 
”Missäs Daniel on? Ja mitä te siinnä seisotte pällistelemässä?” ärähdin saavuttuani paikalle. 
”Et siis osaa ottaa sitä hyvänä juttuna, että sinua odotellaan? Hei totta kai me ootellaan sua täällä,” Anssi sanoi.
”Kiitti jäbät,” hymähdin. Kuulin Tomin sanovan jotakin Anssille. Ne olivat unohtaneet vastata Danielia koskevaan kysymykseen.
”Daniel on sisällä.”
Meillä on oikeesti kohta jo levyllisen verran materiaalia. Mutta ketään ei oikeasti kiinnosta ja niistäkin tuotoksista pitäisi karsia jonkun verran pois ja tehdä muutama uusi.
Kotiin päästyäni mä en jaksanut yhtään mitään. Mua huimasi ja jalatkin tärisivät. Mä en kokenut jaksavani mitään, enkä varmaan jaksanutkaan.
Painoin kämmenet kasvoilleni ja käperryin eteisen lattialle sikiöasentoon makaamaan. Kehoni tärisi kuin olisin pahastikin sairaana.
”Kuules nyt luuseri, nouse ylös. Tuhlaat aikaasi,” epäystävällinen demoni murisi pääni sisällä. Ei taas sitä. Mä en jaksanut sitä yhtään millään.
Mä päätin jäädä makaamaan siihen. En varmasti tottelisi. Ehkä se jättäisi mut rauhaan, jos se ei saisi haluamaansa.
Kuului ilkeämielistä murinaa (tai minun päässänihän se vain viirasi). Murinan jälkeen Bergen katosi. Niinpä mä päätin sittenkin nousta, vaikka mua huimasikin ihan helvetisti. 
”Mikset sä syö mittään? Huimaisi ehkä vähemmän,” Bergen saapui neuvomaan. Ilmeisesti mä en pääsisi siitä eroon millään. 
”Mikä hemmetin suojelusenkeli susta on tullut?” tiuskaisin.
Ajattelen vain aina parastasi”, demoni sanoi teennäisen lipevästi. Mua puistatti.
”Kiitos, kiitos olen hyvin otettu. Ehkä voisit kuitenkin jättää minut rauhaan,” sanoin ainakin omasta mielestäni tylysti.
Terävät sanasi viiltävät minut melkein halki,” demoni sanoi tekodramaattisesti.
”Tiedät sen, etten voi vahingoittaa itseäni kovinkaan pahasti. Koska en tule kuolemaan, minusta ei tarvitse paljoa huolehtia,” totesin.
Ajatuksistasi tulee rasittavia nälkäisenä. Ei minulla ole muutakaan huvia kuin niitä kuunnella tai sinua kiusata. Kai siksi yritän valaa sinuun uskoa,” demoni sanoi.
Oh, miten kaunista ja runollista,” sanoin ivalliseen sävyyn.
”Haista! Sama se mulle on vaikka sä makaisit siinä ikuisuuden. Tuskin ketään muutakaan kiinnostaa. Eihän sulla ole enää ketään, kun sekin katosi ja jätti sut. Olet yksin,” Bergen murisi ja jälleen katosi. Luultavasti vain hetkeksi. Ainakin ellen muuta tekemistä keksisi.
En aikonut kysyä mitä tai ketä se tarkoitti. Tiesin vallan mainiosti itsekin. Olisin toki voinut viisastella, että olihan mulla Tero ja se outo kerho sekä bändini, mutta en jaksanut kohdata sen viisasteluja Terosta.
Hitto mä tiesin ihan loistavasti ketä Bergen tarkotti. Siihen se susi varmaan tähtäsikin. Siis siihen, että mä päätyisin ajattelemaan Oliveria ja vellomaan yhä pahemmin itsesäälissä. Vaikka se olikin muka halunnut auttaa mua aikaisemmin, sitä ei enää kiinnostanut moinen turhuus.
Mä menin huoneeseeni ja vedin verhot ikkunaan. Pimeässä huoneessa mä sitten haahuilin sänkyni päälle lojumaan.
Tarkoitus oli kyllä ihan kunnolla saada nukutuksi, mutta Bergenin sanat vaivasivat mieltäni. ”Eihän sulla ole enää ketään, kun sekin katosi ja jätti sut.”
Ei ”se” itseasiassa koskaan ollut jättänyt mua. Ei, ei ollenkaan mitään niin hienoa. Se oli vain häippässyt maisemista ja mennyt menojaan.
Mulle iski ihan helvetin kova ikävä Oliver Nokkosta sillä hetkellä. Halusin nähdä sen kauniit kasvot ja kuulla sen nauravan. Mä halusin taas kokea sen poltteen mitä sen läsnäolo sai mut tuntemaan.
Tavallaan mulla ei ole ollut yhtään ystävää ennen Teroa. Ei ystävää siinnä mielessä. Oliverin kanssa me vain pidettiin hauskaa, eikä koskaan keskusteltu mitään järkeviä. Me vain sekoiltiin. Se ei ees tiennyt vissiin ainakaan kunnol, mikä mä oon.
Sen mutsi oli voittanut lotossa. Lottovoitolla se oli ostanut talon jostain päin Espanjaa ja muuttanut sinne poikansa kanssa. 
Oliver ei varmasti viihtyisi siellä. Se poika viihtyi parhaiten suurissa lumikinoksissa kiikaroimassa lintuja ja metsissä vaeltelemassa. 
Ilmeisesti se viihtyi, sillä olihan se jo vuoden alussa muuttanut pois. Ei siitä sen jälkeen ollut kuulunut mitään. Ehkä olisi aika ottaa yhteyttä ja kysellä oliko se enää edes hengissä.
Mä pystyin kuvittelemaan sen se kulahtanut toppatakki päällään kiikaroimassa lintuja ja kivääri olallaan miettimässä minkä otuksen se veisi mutsilleen ruuaksi.
Hyvä etten jopa sillä hetkellä haistanut sitä halvan viinan ja tupakan hajua. Mä inhosin sitä pojan ollessa kuvioissa, mutta nyt mä kaipasin sitäkin. 
Mä en edes ehtinyt sanoa sille, että pidin siitä. Vaikka olihan mulla toki ollut jonkun verran aikaakin siihen, mä en vain löytänyt sopivaa hetkeä tuoda asiaa esille.
Mä olin vaan välinpitämättömästi sysännyt sen sivuun ja esittänyt pärjääväni itse, selviäväni yksin. Ehkä mä olinkin ollut siinä suhteessa se vastenmielisempi kaveri.
Vaikka Oliver Nokkonen olikin ollut köyhä katunuori, joka kittasi päänsä täyteen mömmöjö sun muuta, poltti röökiä, peseytyi tuskin koskaan ja harrasti metsästystä, se oli merkinnyt mulle jotakin. Enemmän kuin vain pelkkää kaveria. Ainakin mä vietin sen kanssa ihan liikaa aikaa. Miks kaiken pitää aina olla niin helvetin hankalaa?
Mä päätin hetken loikoiltuani mennä tietokoneelle ja Facebookkiin lähettämään Oliverille viestin. En tiiä miten mä satuin saamaan moisen ajatuksen.
Kirjoitin viestikenttään iloisen tervehdyksen ja kysymyksen kuulumisista. Muutettuaan ulkomaille, oli Oliverkin saanut tietokoneen. Kyllä niillä nyt oli sellaiseen mukavuuteen varaa.
Oliver oli paikalla, mutta selvästikään ei juttutuulella. Sain vastaukseksi vain ”Moi. Ihan ok.”
Jos Oliveria ei kiinnostanut jutella, en mä väkisinkään sitä yrittäis jututtaa. Ehkä sillä oli muita kavereita ja muuta elämää siellä. Ehkä se halusi jatkaa eteenpäin ja unohtaa menneet. Niin kai meikäläisenkin piti.
Yhtäkkiä mulle iski halu itkeä. Mä en kuitenkaan itkenyt, sillä se ei kuulu mun tapoihin. Faijakin aina sanoo, että vain neidit itkee.
Musta tuntui että kaikki oli viilennyt meidän välillä (jos meidän välillä nyt mitään oli koskaan ollutkaan). Ehkä mun oli vain päästävä yli Oliverista.
Kyllähän mä jo oon tähän päivään astikin sinnitelly ilman sitä. Miksi mä nyt satuin hajoomaan?
Mä aattelin että tää kaikki oli mun syömättömyyteni vika. Raahauduin jääkaapille. Syötyäni karjalanpiirakan huomasinkin ettei syöminen parantanut oloani kuin naurettavan vähän. 
Mä ajauduin haahuilemaan ajatuksissani ensimmäiseen kohtaamiseeni Oliverin kanssa ja siihen miten kaikki alkoi. Mä aattelin, että asian läpikäyminen ja kertaaminen auttaisi mua toipumisessa:
Mä olin jälleen kerran eksynyt harhailemaan oudoilla seuduilla. Kylmä metalli painautui yhtäkkiä selkääni ja jokin naksahti.
”Uskallakin liikkua enää askeltakaan linnunpelätti, niin sä oot vainaa,” joku sihisi takanani. Pystyin haistamaan meetvurstin ja salamin sen hengityksestä. Ilmeisesti tämä joku oli tullut viereisestä pizzeriasta. 
”Ihan sama se mulle on. Ammu jos se tekee sut onnellisemmaks,” sanoin, vaikka minulla ei ollut aavistustakaan millaiselle henkilölle olin puhumassa. Oli henkilö kuka hyvänsä, se ei saisi mua hengiltä. 
”Minkä helvetin takia sä hiippailet tälläisellä seudulla näihin aikoihin?” Mulla ei ollut aikomustakaan vastata kysyjälle mitään.
”Sinuna en olisi noin hankala, jos olisin samassa tilanteessa,” mumisi se, jonka ase oli edelleen kiinni selässäni.
”Jos sinulla ei ole enempää sanottavaa, voin varmaankin lähteä,” sanoin ja lähdin kävelemään.
”Hei sinä! Pysähdy!” se joku huusi. En tiedä mikä sai mut pysähtymään. Yleensä mä en ketään totellut.
Käännyin katsomaan sitä. Kuvittelin tyypin ehkä vähän erilaisena paikasta päätellen. Olinhan sentään yhdessä kaupungin vaarallisimmista ja arveluttavimmista kaupunginosista.
Poika oli mua ehkä vuoden vanhempi. Sillä oli yllään musta huopaviitta, risaiset farkut ja kuluneet lenkkarit. 
Tyyli sopi alueen imagoon mutta tyyppi ei muuten. Se oli samalla tavalla rimpula kuin mäkin ja sillä oli pitkät blondit hiukset, jotka se oli sitonut kiinni. Se oli muutenkin mua paljon pidempi, joten se näytti vieläkin sirommalta.
”Älä sano sitä. Älä sano, etten minä sovi alueen imagoon,” tyyppi sihisi. En ollut aikomassakaan sanoa mitään sen kaltaista. Aikomuksissani oli vain mainita, miten paljon poika muistuttikaan haltiaa. Jousipyssy enää vain puuttui/olisi kruunannut mielikuvan.
”Kyllä mä taistella osaan silti,” poika jatkoi, kaivoi taskustaan puukon ja heitti sen vierelläni olevan rakennuksen seinään. Mä jähmetyin paikoilleni seisomaan.
Onneksi puukko ei osunut minuun, vaikka läheltä menikin. En olisi jaksanut rueta selittelemään itseäni jollekin oudolle katunuorelle, enkä edes olisi halunnutkaan.
”Sua pelottaa,” poika kuiskasi ja painoi kätensä seinään jättäen mut niiden väliin. Vedin ilmaa mahdollisimman hitaasti sisääni ja yritin olla juoksematta karkuun.
”Ei vittu sähän oot se rokkistara. Samuel Kuolio eiks je?” poika sanoi ja virnisti. 
”Nyt kyllä mutsi ilahtuu. Saadaan susta hyvät rahat,” se henkäisi.
Miten vitussa se kuvitteli saavansa musta paremmat rahat sen perusteella, että mä oon rokkistara? Mikä himputin rokkistara mä muka olin?
Stara, joka ei oo vääntäny kuin yhen harjotuskeikan bändinsä kanssa ja julkaissut yhden ainoan biisin netissä. Staran nimike ei mitenkää sopinu mulle.
”Anteeks mitä?” sain kysytyksi. Hienoa, mun puhekyky ei ollut täysin menetetty.
”Sun vanhemmilla on rutosti massia. Ne voi maksaa susta pirun isoja summia,” poika intoili.
Naurahdin ja pudistin pojalle päätäni.
”Rahaa kyllä on, mutta musta ne ei ois valmiita maksaa muutamaa kolikkoa enempää,” sanoin.
”Mä lähden himaan,” totesin ja pamautin nyrkin sen naamaan. Onneksi mä en ollut kovin vahva, joten sille ei varmaan tullut kovin pahoja vaurioita.
”Sori tosta,” sanoin ja lähdin tallustelemaan kotia kohti. 
”Odota!” poika huusi perääni. 
”No mitä?” ärähdin.
”Mä en halua mennä himaan!” se huokas.
En vastannut mitään vaan kohautin välinpitämättömästi olkiani ja jatkoin matkaani. Seuratkoon jos halusi.
Kotiin päästyäni mä huomasin, ettei mulla ollut kotiavainta. Vanhemmat olivat jo varmaan nukkumassa, joten kukaan ei jaksaisi vaivautua mulle ovea avaamaan, vaikka soittaisinkin jonkun avaamaan.
”Ollaan nyt molemmat tää yö pihalla?!” huikkasi se ihmeen haltijapoika. Säikähdin ihan helkutisti, sillä olin unohtanut sen seuraavan mua. 
Tuskin varastoa sentään pidettiin lukossa, joten mulla oli mahdollisuus hakea makuupussi ja teltta varastosta ja yöpyä teltassa.
Aamulla mä heräsin tosi tukalaan olotilaan. Joku oli kietonut kätensä ympärilleni.
”Huomenta,” joku sanoi selkäpiitä karmivan pehmeästi. 
”Mitä helvettiä sä teet tässä teltassa?!” mä raivosin tunnistaessani äänen.
”Sua siis haittaa enemmän teltta kuin sama makuupussi?” poika naurahti.
”Mä muuten oon Oliver Nokkonen,” se totes.
Sitten mä heräsin. Olin ilmeisesti nukahtanut ajatuksissani ruokapöydän ääreen. Nukkumisen jälkeen olotila oli pienesti parempi. Enää ei ollut edes niin suuri ikävä Oliveria. 

Ei kommentteja: