Viitonen

Sunnuntai 12.8.
Taas tänäkin aamuna faija tuli karjumaan mut hereille. Tällä kertaa sen oikeusjutun takia. Tällä kertaa yhdeksän aikaan. Kouluaamuihin nähden mä olin saanut nukkua pitkään, mutta silti ihan liian vähän aikaa.
Sentään meillä ei ollut hirveä kiire, sillä mun mielestä meillä ei oo pitkä matka meiltä sinne missä oikeusjuttu oli tarkoitus käydä. Ehdin siis syödä aamiaisen ja hoitaa kaikki aamutoimet ihan rauhassa.
Miksi mulla oli koko viikonlopuksi jotain typeriä menoja suunniteltuna? Siis ainakin aamut alkoivat joillain menoilla. Muutenhan mulla toki oli liikaakin luppoaikaa, mutta silti mut piti herättää aamusta typerien menojen takia.
Me sitten mentiin sinne oikeuspaikkaan oikein autolla, vaikka ihan hyvin sinne olisi voinut kävelläkin, ei matkaa ollut edes kymmentäkään kilometriä. No, mun vanhemmat ei silti ois jaksanu kävellä ees puolia siitä matkasta.
”Seuraavaksi käsittelyyn tulee vime kesältä tanssityttöjen kesäleirillä tapahtunut raaka raatelumurha. Tai mikä peto ne tytöt nyt raatelikaaan... Onko Samuel Kuolio paikalla?” kuului jykevä mölinä heti, kun astuimme sisään saliin.
Mä en koskaan aiemmin oo ollu oikeudessa. Mä en siis tienny yhtään, mitä siellä tapahtuisi.
”Onko Samuel Kuolio siis täällä?” inhottavan viralliselta tuomarihemmolta näyttävä ukko kysyi. Selvästi oli tosi kyseessä. Tietäs vaan mikä tosi.
”Olen,” vastasin niin tyynesti kuin osasin.
”Astuisitko eteenpäin? Ja tiedätkin varmaan mistä sinua syytetään?” tuomariukkeli kysyi. Tiedäpä sitten olivatko nuo kysymyksiä vaiko pelkkiä kehoituksia.
”Juu.”
”Siinnä tapauksessa olet varmaankin harjoitellut puolustuspuheesi?” ukkeli sanoi väistyen itse sivummalle ja näyttäen kädellään paikkaa, minne voisin puheeni tulla pitämään.
”Ei mulla puhetta oo.” Oikeesti olisko sellanenkin pitänyt niin lyhyel varotusajal ehtii kyhää?
”Miten niin ei?! Sinullahan on ollut kuukausi aikaa.”Hiton vihainen ilme perään.
”Kuukausi? Mä kuulin tästä tasan yheltätoista eilen illalla.”
”Me lähetimme sinulle kirjeen jo kuukausi sitten? Miten tämä on mahdollista?” tuomari tivasi vakavasti minua tuijottaen. Pystyin jo kuvittelemaan savun ja höyryn, mikä sen päästä nousisi.
”Kysykää mun vanhemmilta.”
”Me unohettiin kertoo, kun itse kuulimme asiasta,” isä sanoi mahdollisimman vilpitöntä esittäen.
Ihan varmasti ne oli unohtaneet. Halusivat vain saada mut kärsimään. Varsinkin iskä halusi. Ihan tahallaan ne oli hukanneet postitkin aiheesta. Hupsista, pikkumokahan se vaan.
”No ei voi mitään enää. Ei siis puolustuspuhetta? Kai sä olet ollut tietoinen, että tähän tilanteeseen tullaan päätymään? Oolet syytettynä kymmenen tytön murhasta, joten kai sinulla jotain sanottavaa on?” tuomari kysyi vaihtaen hermostumisensa lempeämpään otteeseen. Hyi helkkari, takasin se vihasuus ja sassiin.
”Tämä tuli ihan yllätyksenä. Mähän vain satuin päätymään paikalle huonona hetkenä. Mä vain näin, mitä siellä oli tapahtumassa, en muuta. Huono tuuri siis.” Joo tuuristahan sellaset jutut onkin kiinni.
”No mitäs siellä sinun havaintojesi mukaan tapahtui?”
”Joku huusi apua kun olin lenkillä, joten pätin mennä katsomaan mikä siellä oli hätänä. Ei mua oikeesti kiinnosta mitkään tollaset jutut, mutta sillä hetkellä mä halusin auttaa ja käydä katsomassa miksi siellä niin kovasti huudettiin.
Niin mä sit menin katsomaan, mitä siellä tapahtu ja näin hullun suden riehumassa siellä tyttöjen teltassa. Joku ilmeisesti oli loukkaantunut ja tuoksui sen takia houkuttelevasti lähistöllä hiipineelle sudelle.
Tytöt senkuin ärsyttivät sitä huutamisellaan ja kiljumisellaan, joten se sen kuin hurjistui niistä,” repäisin. Mullahan on melko valtaisa mielikuvitus, joten päätin hyödyntää sitä ja sepittää jotain päästäni. Mut ei, en ollut harjoitellut sitä mitenkään vaik olis ehkä kannattanu.
Mä kyllä muistin tasan tarkkaan miten se koko juttu oikeasti oli mennyt, vaikka sitä en halunnut ajatellakaan. Ei, mä en todellakaan kestänyt sitä muistoa.
”Sinun olisi pitänyt soittaa saman tien hätäkeskukseen, mutta saamiemme tietojen mukaan sinä olit siellä jonkun aikaa soittamatta. Taisit miettiä uskaltaisitko? Pelkäsitkö kenties kiinni jäämistä?” tuomari virnisti ovelasti kuin aavistaen jotain. Siis mitä? Eiks se voinut vaan hoitaa hommaansa? Ei kai tuomarit tollei saa reagoida ja näyttää kenen puolta pitää kyseisessä jutussa.
”Mä olin shokissa. Oikeesti tää juttu tuli ihan yllätyksenä. Lehdessä ainakin luki, että koko jutun takana oli joku peto ja mun mielestäni mä kerroin hyvin mitä tapahtu.” Kyllä, Samuel Elias Kuolio pystyi kokemaan shokkitilaa sellaisina hetkinä. Ainakin sepitelmissään.
”Petohan se ihminenkin on. Mitä sinä teit siellä leirintäalueen läheisyydessä siihen aikaan?”
”Mä olin iltalenkillä. Ei kai se ole kiellettyä?” Ei saa hyppiä tuolla tavalla nenille ja kysellä. Piti vain vastata kiltisti ja totuudella. Ties vaikka olisin voinut kusta koko jutun.
”Kahdentoista aikaan yöllä pihalla riehumista ei voi kutsua iltalenkiksi. Ei, se kyllä taisi olla yölenkki. Sitä paitsi mitä ihmettä sinä teit niin kaukana kotoasi siihen aikaan?
”Onko kaheksan kiometriä muka paljon? Mitä väliä sillä ees on? Kuka mun syyttäjäni muuten on?” Kysymysvastailu sen kuin vain jatkui. Hieno homma. Tää ei vois päättyy hyvin tätä menoo.
”Benjamin Igor Kulio,” Tuomari vastasi arvostava katse silmissään. Helkkari! Se oli ihan varmasti lahjottu.
”Kuinka arvatakaan, juuri hän. Mutta miksi ihmeessä juuri hän?” Oishan se siis pitänyt arvata. Mikä oiva tilaisuus saada näpäytettyä poikaa.
”Hän soitti meille heti seuraavana aamuna ja esitti vastateorian aamulehden artikkelille aiheesta. Saanen pyytää teitä herra Benjamin Kuolio astumaan eteenpäin, jotta voitte kertoa teorianne?”
Yleisössä olevat ihmiset näyttvät järkyttyneiltä. Miten oma isä voi olla syyttäjänä poikaansa vastaan?
Yleisön joukosta nousi seisomaan yksi pieni lihavahko kalju mies, joka viittasi pyytäen puhevuoroa.
”Herra tuomari. Miksi annatte tämän tapahtua? Me vanhemmat olemme jo ehtineet tottua tapahtuneeseen. Siis jos niin edes voi sanoa, mutta kuitenkin. Meidän tyttäremme kuolivat villieläimen hyökkäyksessä. Miten voitte syyttää alaikäistä lasta tästä?”
”Nonniin NYT riittää!” Isä keskeytti miehen puheet karjaisullaan.
”Herra Kuoliolla ei ollut puheenvuoroa. Ei oikeudessa sovi karjua,” tuomariukkeli mumisi aika säälittävästi.
”Meikälänen ei ainakaan kykene kestämään tuollaista paskanjauhantaaa!” iskä jatkoi ärjymistään.
Se hetki sitten avautunut pikkuruinen ukkeli pillahti itkuun. Isä kyllä on sanonut miljoona kertaa, etteivät miehet tai ainakaan tosimiehet itke, mutta se ukkeli ainakin itki eikä edes näyttänyt peittelevän sitä mitenkään.
”Herra Jones, uskon tämän olevan kivuliasta teille ja kaikille muillekin vanhemmille, mutta ette ole kuulleet vielä syyttäjän näkemystä tapahtuneesta. Sitten voitta olla ihan eri mieltä koko jutusta,” tuomari sanoi painokkaasti sille itkevälle ukkelille.
Isä hymyili voitonriemuisesti kuullessaan tuomarin äänensävyn. Hän ainakin näytti melkoisen varmalta voitostaan.
”Kertoisitteko nyt oman näkemyksenne tapahtuneesta herra Kuolio? Hiljaa kaikki! Syyttäjä puhuu.”
”Samuel on aina ollut tosi outo. Ihan friikki, mutta ei mitenkään mielenvikainen tai sekaisin. Ehei. Se kyllä tietää aina mitä on tekemässä, ihan tasan tarkkaan tietää. 
Pojasta ei pidä yhtään kukaan koulussa tai missään muuallakaan. Se on ihan liian oikukas, epäkohtelias ja äkkipikainen muitten ihmisen makuun. Se patoaa kaiken sen agression ja ihmisvihansa sisäänsä ja toteuttaa sitä sitten muulla tavalla. Hyvin omituisella tavalla.
Kaikki tekin olette varmaan huomanneet sen vaeltelemassa joissakin metsissä ja ryteiköissä. Onko kenellekään tullut mieleen kysyä itseltään mitä ihmettä hän puuhastelee?
Kouluttaa koiraansa ja puuhastelee sen kanssa kaikkea mahdollista. Se on rakentanut sille kopinkin sinne.
Mehän emme Birgitan kanssa halunneet pojan löytämää säälittävää rakkia sisälle taloomme, eikä poika siitä suostunut luopumaan. Se löysi rakin joskus pari vuotta sitten kadulta ja rakastui siihen heti.
Koira tottelee mukisematta melkein mitä vain käskyjä. Kyllä, koira siis asustaa pojan rakentamassa aitauksessa ja tyylikkäässä kopissa talomme takana olevassa metsässä.
Ei poika kuitenkaan osannut sitä koiraa kouluttaa, eikä sille edes kunnollista ruokaa osannut tarjota kun ei itse lihaakaan syö. Ei siis koirallekaan sopinut lihaa tarjoilla.
Samuel siis lähti sinä traagisena iltana tai yötähän se oli tavalliseen tapaan lenkille koiransa kanssa. Ei poika sitä viitsinyt säälittävyyden takia muhunkaan aikaan lenkkeilyttää, kuin yöaikoihin.
Tanssileirin lähelle päästessä koira riuhtaisi itsensä vapaaksi heiveröiseltä pojalta ja ampaisi leirille. Se kai haistoi veren leirillä. Ilmeisesti joku oli loukkaantunut. Samuel sitten hädissään ryntäsi koiransa perään ja näki koko touhun. 
Jos ette usko niin poika syö salaa lihaa. Salaa, koska se ei uskalla pilata maailmalle antamaansa upeaa vegaani-kuvaa. Luonnonsuojelijahippimme tosiaan syö lihaa silloin kun muut eivät ole häntä näkemässä.
Yllätysyllätys sen lihanhimo heräsi. Kyllä, se syö siis lihaa kuten edellä mainitsinkin. Vielä kaikenlisäksi raaka liha on sen intohimo. Ja se mieuiten syö sisälmyksiä.
Siksi ne tytöt oli mahasata auki revittyjä. Koira toki söi muutakin, mutta Samuelin käskystä se repi niitten sisälmykset esille. Se tuli kotiin ihan verisenä, joten mä osasin arvata tapahtumat. Siis sen, että veri ei ollut pojan. Miten se olisi edes voinut olla pojan?” Isä vaahtosi.
”Onko kenelläkään kysyttävää?!” tuomari huudahti.
Mä olin tyrmistynyt. Koko isän tarina oli aivan mielipuolinen. Mä olin sen tarinassa ihan tervejärkinen, mutta silti harrastin noin suuria outouksia. Mitä helvetin järkeä?
Mut sentään se oli kehitellyt koko koira-jutun Bergenin tilalle. Olin tyrmistynyt ja vihainen, mutta myös samalla kiitollinen hienosta peitetarinasta.
”Ei tossa ollut mitään järkeä! Koko touhu on ihan sekopäistä! Joku hullu perhe ottaa meidän tyttäriemme kuoleman perheriitansa selvittämisen välineeksi!
Sitä paitsi tuo tarina oli ihan omituinen, ei mitään järkeä!” vaahtosi joku nainen kimeällä äänellä. Hyvä, mä en ollut ainoa, jonka mielestä koko tarina oli ollut epäluotettava ja sekava.
                      Iha varmasti kaikki on sattuneet näkee mut ryteikössä rämpii. Kaikkihan käykin Hiidenkirnun syrjäseuduilla kattelee, mitä metis tapahtuu. Joka ikinen tyyppi siinnä salissa näyttikin tutulta. Kiitti kun kerroit miks.
”Meikän mielestä koko juttu oli ihan omituinen. Miten ne leirihenkilöt ei huomanneet asiaa ja oikaisseet koko tarinaa uuteen uskoon, jos se lehden tarina olis niistä ollut pielessä?” huikkasi joku miekkonen takarivistä.
”Nyt hiljaisuus saliin!” huusi tuomari. Koko huoneeseen tuli kuolemanhiljaista. Kaiki odottivat, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
”Myönnettäköön että sisälmysjuttu oli omaa tarinaani, mutta muuten koko juttu on totta,” isä sanoi.
”Tiedättekö miten vakava asia oikeudessa valehtelu on herra Kuolio?!” tuomari jyrähti.
”No kuulostaahan tämä koko juttu vähän oudolta. Ehkä tämän vaan pitäisi antaa olla,” tuomari jatkoi tarinaa hieman rennommalla asenteella. Sen sanottuaan tuomari kehotti ihmisiä poistumaan ja juttu oli loppuunkäsitelty.
Mä melkein hypähtelin paikoillani. Niin iloinen ja huojentunut mä olin. Olisin voinut jopa huutaa ja tuulettaa voitostani. Sen sanottuaan tuomari kehotti ihmisiä poistumaan ja juttu oli loppuunkäsitelty.
”EIIH!” isä karjaisi, mutta porukka oli jo kerennyt kadota paikalta. Turha juttu. Poika olisi yhäkin kuvioissa mukana.
Sitten me häivyttiin oikeussalista. Faija ei puhunut mulle sanaakaan, kuten ei mutsikaan. Mä olin siis jälleen niille kuin ilmaa. Keskenään ne kyllä jutustelivat kiivaaseen sävyyn koko tapahtuneesta.
Musta koko oikeusjutusta ulos pääseminen oli ihan älyttömän huojentavaa. Melkeinpä paras tunne, mitä voi kuvitella. Mä halusin hyppiä ja pomppia riemuissani, mutta en kehdannut. Ei, ei musta ollut moiseen ilakointiin. 
Edes Bergen ei tuominnut mun ilakointani. Se kai oli myös huojetunut. Se ei paljastunut. Koko Helvetin omituinen riivausbisnes sai edelleen jatkua.
”Jumalauta! Tämä ei jää tähän!” isä mylvi vielä kotsohvalle istuttuaankin.
”Asia oli ja meni jo,” hymyilin isälleni. Äiti loi meikäläiseen paheksuvan katseen, joten päätin häipyä huoneeseeni kuten tavallista. Mä olisin mielummin vaik koko loppupäivän siel. Minua ei selvästi kaivattu paikalle. 

Ei kommentteja: