Seiska

Tiistai 14.8.
Mua huippas ihan mahottomasti, kun mä nousin sängyst ylös. En mä tosiaan taaskaan ollu nukkunu tarpeeks. Koskahan mä saisin maistaa siit enemmänki herkullisii seurauksii? Tähän asti mä oon saanu elää melkoisen normaalii elämää. Siis niin normaalii melkein, mitä mä nyt ees voinkaan elää.
Tero ei ollutkaan oottamassa mua pihalla. Outoa. Mikähän sillä mahto olla? Oisko mun pitäny soittaa sille ja kysyä asiaa? Ehkä se ois kuitenkin vähän liian hätiköityä soittaa, jos sitä ei näkynyt heti heräämishetkel ikkunasta.
Ei Teroa ollut bussissakaan.
Ruokailun jälkeen toki koko päivän mukavuus muutti suuntaansa, kun rehtorimme kuulutti jotakin:
”Samuel Kuolio! Rehtorilla on asiaa!” Vähänkö omituista. En ollenkaan osannut varautua siihen, että lukiossakin rehtorit kuuluttaisivat kutsuakseen oppilaita paikalle.
Siis wtf? Miks mulle oli ees asiaa? Samapa tuo. Päätin kuitenkin mennä kiltisti rehtorin luo ja kuulla, mitä sillä oli sanottavanaan.
”Mo,” ynähdin jonkinmoisen tervehdyksen rehtorillemme saapuessani sen kansliaan.
”Ryhdistäydy poika. Tiedätkin varmaan jo miksi kutsuin sinut,” rehtori sanoi.
”Ehei, en mä tiiä miks mut kutsuttiin. Kerro toki.” Sydämeni hakkasi viittämiljoonaa pyöreän pirteästi hymyilevän eukon tuijottaessa.
”Eikai tämä nyt niin vakavaa ole poikapieni?”
”Ööh?”
”Onko sinulla jotakin kerrottavaa?” rehtori kysyi.
”Öh... Ei ole. Sinulla piti olla. Kerro nyt vaan. Tää on ihan vitun kiusallista ja mun pitäs olla tunnilla.”
”Että mitä sanoit?” rehtori kysyi.
”En mitään.”
”Nonniin... Jätitkö polkupyöräsi tuonne koulun takapihalle? Sehän on koulun säännöissä kiellettyä. Aijaijai. Käypäs viemässä se pois HETI.”
”Polkupyöräni?” kysyin yllättyneenä. Olin ihan ihmeissäni. 
”Niin. Sininen maastopyörä mustilla raidoilla.”
”Ahaa.”
”Onko se sinun?” rehtorimummo kysyi tuimasti.
”Jaa-a. Tuleeko tästä joku seuraus? Sanktio kenties? Jos tulee, se saattaa muuttaa vastaustani.”
”Miro sanoi, että hän löysi pyöräsi takapihalta. Ei tule seurauksia. Siis voit ihan hyvin myöntää asian ja mennä siirtämään pyöräsi.”
”Okei, meen hoitamaan asian.”
”Hyvä poika.”
Eikö se haahka tajunnut, että mulla oli ihan vitun monta kilsaa koulumatkaa? Haloo! Kuka oikeesti kuvittelee, että mä kuljen sen matkan polkupyörällä? Ehkä se vois olla ihan mahollist, mut ei kuitenkaan. Ei kukaan tervejärkinen tekis niin, mut kukaan ei toki koskaan oo sanonutkaan mun olevan tervejärkinen.
Tunnille en kyllä menisi. Päätin käydä palauttaa väärän pyörän takaisin sinne mistä se oli ryöstettykin. Siis koulun pyöräkatokseen. No, sinne ei olisi matka eikä mikään, joten minulle jäi vielä hyvin aikaa. 
Oli välitunti. Moni tuli kyselemään reksin luona käynnistäni, mutta mitään ei irronnut. En kertonut mitään. Kalastelivat vain juoruja kurjat. Niitä ei niille irronnut yhtään. Jännää, että mua oikeesti kiinnosti jututtaa.
Loppupäivä oli matikkaa, josta suoriuduin ongelmitta. Aika useinhan mulla näköjään on matikkaa. Äh, melkein joka päivä. Sen siitä saa, kun valitsee itselleen pitkän matikan ja kaikenmoisia erikoiskursseja. 
Myöhemmin koulun päätyttyä Terokin ilmestyi taas kuvioihin. Se kysy halusinko mä kyydin kotiin? 
Ai että halusinko? Se vielä kehtaskin kysyä? Melkein oisin jopa kävelly kotiin mielummin kuin kulkenu bussil. Kuskina olisi Ellinoora. Ai se oli sen ikäinen, että sil jo oli kortti?
Sitten yhtäkkiä Ellinoora keskeytti mun ajatuksissani vaeltelun. Se halusi onnitella mua ihan livenäkin siitä Teron kerhoon saamisesta ja kysyi kuinka mä olin onnistunut.
Mä ja Tero vaihdettiin pikaisesti katseita kuin äänettömän viestin merkiksi. Kuin olisimme sanoneet toisillemme, ettei siitä asiasta puhuttaisi koskaan kellekään. 
”Pyysin sitä vain mukaan, ja se suostu,” huijasin.
”Ja se suostu?” Ellinoora kysyi.
”Niinhän mä just sanoin.”
”Kuules Tero, tästä jutellaan vielä kotona,” Ellinoora sanoi tiukast veljelleen. Tero näytti valahtavan kalpeaksi.
”Okei, okei mä kerron,” Tero sanoi. Autoon laskeutui ihan täydellinen hiljaisuus.
”Te ette sitten saa pilkata sitä, miten mä reagoin,” Tero jatkoi.
En nähnyt Ellinooran reaktiota takapenkiltä käsin, mutta ainakaan tytöstä ei kuulunut tarinan jälkeen mitään ääniä. Sitten Ellinoora sanoi jotakin.
”Aika huisia Samuel. Olisit kyllä voinut valita tavan toisin. Tero on ihan tajuttoman herkkä. Se voi saada traumoja tollasista jutuista,” Ellinoora torui kevyesti.
Ellinoora pysäytti autonsa kotitien kohalla ja mä nousin kyydistä. Kiitin kyydistä ja naurahdin ettei Ellinooran olisi tarvinnut pysäyttää. Ihan hyvin mä olisin liikkuvasta autostakin voinut hypätä. 
Jotenkin asian kanssa oli paljon helponpi olla, kun tiesi Sorsan sisarustenkin tietävän. Niinpä niille pystyi ihan hyvin heittämään läppää asiasta. Ei tarvinnut enää edes miettiä sanojaan.
Mä ja menin kuin meninkin kotona sohvalle nukkumaan. Mä tosiaan olin vihdoin älynnyt sen, että voisin koulun jälkeen nukkua menetettyjä ja rästiin jääneitä yöuniani edes vähän talteen ennen kuin yö ehtisi alkaa.
”SAMUEL!!!” jyrähti joku vieressäni säikäyttäen minut hereille. Tämä joku oli aivan tarkoituksella huutanut suoraan korvaani.
Tipahdin sohvalta ja muksahdin lattialle. Ainakin näin, olinko erehtynyt huutajasta. Olin kyllä tuhatmiljoonaa prosenttia varma, että huutaja oli isäni. Pääsin siis todistamaan lattialta käsin, olinko osunut oikeaan.
Kyllähän sen pitäis tietää, etten mä kykene nukkumaan öisin. Kai mulla siis on oikeus nukkua päivisin? Ei mun koulumenestys ainakaan luultavasti tuu siitä kärsii yhtään mitenkään. Sen luulis jo kärsineen kärsittävänsä olemattomien yöunien ansiosta.
Se on muutenkin aina ihmetyttänyt ihmisiä, että pojalla on sellainen koulumenestys. Tyttö ei olisi niinkään ihme. Muttamutta... kaikki ei aina ole niinkään yksiselitteistä.
”Helouu!” Bergen ulahti yhtäkkiä.
Miks sinä jo nyt tulit? Enkö minä enää ehdi nukkua? Antaisit nyt vielä hetken.”
Tiedätkö mitä kello jo on? Yhteinen aikammehan alkaa suunnilleen näihin aikoihin. Kuuden jälkeen illalla. Kuudesta aamu seitsemään suunnilleen. Viikonloput sit eri juttu,” susi ilmoitti.
Onko kello jo niin paljon?” ihmettelin. 
Ei meidän aika kyllä yleensä alkanut ennen ilta kahdeksaa, mutta sama se sillä hetkellä oli. En viitsinyt rueta pätemään sudelle asiasta. 
Väänsimme keskustelun päivän tapahtumista. Sitten Bergen yllättäen huomasikin itse jotain.
”Ei kello olekaan vielä kahdeksan. Pahoitteluni siitä, että ajoitin saapumiseni väärin. Tässähän on vielä ainakin tunti itse kenellekin aikaa nukkua,” susi sanoi ja häipyi.
Olin taasen hämmästynyt. Koko päivä oli hämmästymistä täynnä. Mitä ihmettä? Häipyikö susi noin helpolla? Mitä ihmeen väliä kellonajalla sille oli?
Milloin se on oikeastaan ennenkään niistä välittänyt? Vaikka Se olisikin ajoittanut fiksummin iltansa, se kuitenkin olisi jo pävällä ilmestynyt seurakseni jossain vaiheessa.
Niinpä mä hautauduin omaan sänkyyni ja teeskentelin itselleni, että okeasti suden uteen tapaamiseen olisi vielä aikaa ja paljon.

Ei kommentteja: