Nelonen

Lauantai 11.8.
”Samuel meillä ei ole koko päivää aikaa odottaa sua! Miten pitkään sä aiot nukkua?! Sunhan piti herätä jo melkein puoli tuntia sitten. Meillä alkaa olla kohta kiire!” 
”Ihan sama se mulle on, jos teille tulee kiire! Miten se muka muhun liittyy?! Hitto tiiät sä ukkeli mitä kello on?! Kellohan on vast viis aamul!” Mä olin käyny nukkuu vast jokunen puol tuntii sitten, joten en ees tavallaan kokenu sitä hetkee mitenkään aamuks.
Alakerrassa mua tuijotti vihainen ukkeli, joka tuuppasi mut suoraan eteiseen.
”Vetäses siit kengät jalkaan! Noh, hophop!”
”Hei en mä oo syöny ees aamupalaa tai tehny mitään muutakaa aamutoimii. Mul on sitäpaitsi vaan yöpaita pääl.”
”Mitäs välii sillä on? Ei sillä väliä oo mitä sul on päällä! Mut jos sul nälkä on, mä voin nopeesti käydä hakemas sulle jonkun banaanin kaapist! Odotas siinnä!”
Kun iskä häippäs hakee banaanii, mä juoksin yläkertaan käymään vessas ja vaihtamaan vaatteeni. En todellakaan halunnu lähtee minnekään just heränneen näkösenä yöpaita pääl. 
Mä saavuin alakertaan just kun faija oli tuomassa mulle banaanii ja alkamassa äristä mun häippäsemisestäni, kun käsky oli selvästi ollut pysyy eteisessä.
”Noni, autoon siit!!”
Äiti odotti jo autossa turhautuneen näköisenä ja kumman hermostuneen oloisena. Iskä tyytyi tervehtimään sitä, mutta mä en ees jaksanut. Istuin vain takapenkille vastentahtoisesti sanomatta sanaakaan.
”Minua jännittää kauheasti,” äiti sanoi.
”Miksi ihmeessä?!” isä murahti.
”Entä jos me ollaan epäonnistuttu?”
”Ai missä? Samuelin hengissä pitämisessä vai?! Eiväthän Kuoliot epäonnistu!” isä röhähti niin että räkä roiskui.
”Paitsi ehkä Samuel...” äiti piipitti saaden myöntävän tuhahduksen isältä.
Matkamme alkoi niin mukavissa tunnelmissa. Hienostosuvun arvovaltaiset edustajat matkalla luuseripoikansa kanssa jonnekin tuntemattomaan. Kiva, että ihmiset vaivautu puhuu mulle asioista.
Tunnin kuluttua olimme kai perillä. Ainakin iskä pysäytti autonsa jonkun metsän reunalle. Sen keskellä oli joku ufokeskukselta (en kylläkään oo nähny ufokeskuksii kuin leffoissa) näyttävä rakennus. Onneksi sinne johti polku, sillä mun vanhemmat ei varmasti ois suostunu tarpoo minkäään umpinaisen metsän läpi hienoissa vaatteissaan. 
”Mitä helvettiä me täällä teemme?” kysyin.
”Arvaa!” isä ehdotti jykevästi.
”Te viette mut alienikeskukseen tutkittavaksi, koska ette usko mua teidän pojaksi,” ehdotin vastaukseksi. Isä nauroi kumean haukahtelevasti ja äiti hihitteli hermostuneesti.
Rakennuksen ympärillä oli korkeat kalteriportit. Portit aukenivat hitaasti ja joku asteli ulos tuosta ufokeskuksesta.
”Herra ja rouva Kuolio?” kysyi ulos astunut pitkä tuiman oloinen mies. Ei kovin ufotutkijan oloinen alkuunkaan. Enemmän armeijahemmon oloinen ainakin vaatetuksensa perusteel. Muuten tyypistä tuli mieleen jonku eteläisemmän valtion hemmo.
”Minun nimeni on Maxim Dontto,” ukkeli esitteli itsensä ja tuli kättelemään vanhempiani. Pysyttelin itse kauempana, jotta minun ei tarvinnut osallistua turhiin muodollisuuksiin.
”Toittehan te pojan?” Maxim kysyi. Jälleen vanhempan nyökkäsivät. Isä kääntyi osoittamaan minua ja Maxim-ukkelin suupielet kääntyivät virnistykseen.
”Terve poika. Minä olen Maxim. Samuelhan sinun nimesi oli?” ukkeli sanoi puhutellen minua kumman tuttavallisesti.
”Joo,” san kuin sainkin ynistyä.
”Aah... Viime näkemisestä onkin jo aikaa. Olen odottanut tätä,” ukkeli hyrisi. Hyriseminen teki siitä melkolailla creepyn. Muutenkin se vaikutti ihan helkutin oudolta. 
”Häh?” hämmästelin.”
”Viime näkemisestä on jo kovin paljon aikaa. Olit silloin paljon pienempi, Kaksitoista,” ukkeli sanoi.
”Ollaanko me muka tavattu joskus?” kysyin. En kehdannut ihmetellä sitä Kaksitoista-juttua. Oltiin luultavasti tavattu joskus kun olin kaiksitoista-vuotias.
”Tietysti ollaan Olit silloin suosikkini,” ukkeli sanoi ja hyppeli pois takaisin vanhempieni luokse.
Ajattelin lähteä tutkimaaan ympäristöä sillä aikaa, kun Maxim rupatteli vanhempieni kanssa. 
”Poika! Sinä et mene minnekään!” isä karjaisi juuri silloin kun olin tekemässä lähtöä. Hemmetti oliko sillä silmät selässäkin?
”Ette te mua täällä näytä tarvitsevan!” huusin vanhemmilleni. Mä kyllä tiesin olevani väärässä. Kai me mun takia siellä oltiin.
”Sun takias me täällä ollaan! Älä nyt pilaa tätä! Tätäkin!” isä huusi. Oikein arvattu siis. 
Mä en halunnu mitään muuta kuin kadota. Sen hullunkiilto silmissään mua tarkastelleen Maximin kanssa ei ainakaan innostanut vaihtaa sanaakaan. Olin silti varma, että niin tulisi käymään. Lähempi tuttavuus sen kanssa nostatti ihokarvoja pystyyn jo pelkkänä ajatuksena.
”Tulehan nyt! Nyt mennään sisälle! Et saa kuukauteen ruokaa. Kuukauteen, jos mokaat tämän!” isä jylisi. Samalla mun päähäni tuli karmiva ajatus. Entä, jos Maxim tiesi musta?
Mulle iski paniikki. Olin juoksemassa pakoon, mutta en kyennytkään. Päätin mennä sisään laitokseen. Saattaisin saada vastauksia, vaikka en niitä toisaalta halunnutkaan. Uteliaisuus voitti.
”Älä pelkää. En lupaa olla satuttamatta sinua, mutta lupaan että pääset täältä ennallasi pihalle,” Maxim myhäili. Se tiesi! Mä olin aikeissa näsäviisastella sille. Mä en todellakaan olisi enää ennallani sen käsittelyn jälkeen. Ehkä fyysisesti olisin, mutta entäs henkinen puoli?
Mä astuin muiden mukana sisään hallirakennukseen. Siellä oli kylmä ja vähän valoa. Tilaa näytti olevan kovinkin paljon. Kuulin muutamasta edessäni olevasta huoneesta kirkaisuja ja karjaisuja, mutta teeskentelin itselleni muuta.
”Mikä kestää?!” isä karjaisi yhtäkkiä. Olin jäänyt muista jälkeen ajatuksissa kulkiessani. 
”Tule mennään tuohon huoneeseen,” sanoi Maxim kuljettuamme hallirakennuksen toiseen päähän. 
”Kyselen sinulta muutamia juttuja.”
”Hyvin vaikeiden tapausten psykologi,” luin ääneen ovessa olevasta lapusta. Siksi siis näin salainen sijainti. Ei, pelkkä peitenimi.
Vanhemmat jäivät odottelemaan oven vieressä olevalle penkille kun Maximin kanssa astelin sisään huoneeseen.
”Koulustasi soitettiin. Siksi siis kutsuin sinut tänne,” Maxim sanoi.
”Ei tarvitse valehdella,” tuhahdin halveksuvaan sävyyn.
”Olet siis sinut sen kanssa?” 
”Kunhan pääsen pian pois täältä. Mitä vähemmän sä jauhat jotain valheellista paskaa, sitä nopeemmin tää piina vissii tulee loppuu,” sanoin kyllästyneesti ja istahdin kulahtaneelle sohvalle.
Maxim istui tosi jykevän näköisen työpöydän taakse ja alkoi merkata havaintojaan tosi vanhan näköiselle tietokoneelle.
”Miltä nyt tuntuu?” ukkeli kysyi multa keventääkseen vaivaannuttavaa tunnelmaa.
”Mikäs tässä. Vituttaa ja väsyttää.”
”Negatiiviseen asenteeseen ja kielenkäyttöön kannattaisi kiinnittää huomiota,” Maxim mutisi naputellessaan jotain koneelle.
”Minkäslaisia harrastuksia sinulla on? Miten koulu sujuu? Onko sinulla paljon kavereita? Minkälaiset välit sinulla on sukulaisiisi? Mitä mieltä olet itsestäsi? Tykkäätkö tytöistä vai pojista? Entäs lempiruoka?” se alkoi kysellä yllättäen.
En pysynyt millään perässä, joten olin hiljaa. Se kai luuli mun miettivän vastauksia. Muutaman minuutin kuluttua ukkeli kuitenkin hoksasi, etten aikonut vastata.
”Mikä on? Ei ole mitään pelättävää,” Maxim sanoi tyynnytellen.  Mä kohautin välinpitämättömästi olkiani ja keskityin kengännauhojeni sitomiseen.
”Yhteistyöhaluton ja välinpitämätön ...” alkoi ukko taas naputella koneelleen.
”Milloin mä pääsen täältä pois?” kysyin. Kello ei ollut edes seitsemää aamulla ja mä istuin jonkun sekopään terroristilta näyttävän ukkelin sohvalla (Myönnetään, ei kaikki arabit sun muut oo terroristeja, mut toi ihan varmana oli).
”Sitten kun ollaan vähän juteltu, mutta ilmeisesti sinua ei kiinnosta juttelu,” Maxim vastasi pettyneen oloisena.
”No ei helvetissä kiinnosta rupatella minkään hullun terroristin kanssa!” möläytin yhtäkkiä. Yritin niellä sanojani, mutta Maxim ei voinut olla kuulematta. Ukkeli tuijotti mua vihaisemmin eikä näyttänyt enää niin hilpeeltä.
Piinallinen tuijotus ja kiusallinen hiljaisuus tekivät mun oloni tavallistakin ahdistuneemmaks. Jopa Bergenin kuuntelu ois ollu miellyttävempää.
”Kuules Samuel. Vai pitäisikö sanoa Kaksitoista?” Maxim kysäisi lopulta.
”Mitäh?” kysyin.
”Haluatko kuulla vastauksia?”
”En usko, mutta anna tulla vaan. Siksihän täällä kai ollaan.”
”Ensiksi kysyisin sinulta jotain... Oletko huomannut itsessäsi mitään poikkeavaa ja outoa?” Maxim kysyi hullunkiilto silmissään. Enää hän ei vaikuttanut lainkaan samalta henkilöltä kuin tavatessamme.
”Mitä sä tarkotat?” kysyin mahdollisimman viattomasti. Ei, en ole huomannut poikkeavuuksia. Voisitko kenties selventää ja avata asiaa?
”Tästä ei tule mitään,” Maxim huokasi.
”Täytyy ottaa kovemmat keinot käyttöön,” se sanoi ja häpyi jutustelemaan vanhempieni kanssa. 
”Ennen kuin aloitetaan, voisit vähän kertoo mulle asioita. Esimerkiksi voisit kertoo ihan oman näkemykses siit, miten sun vanhemmat sai tietää sun kyvystäsi. Siis kyllähän ne tiesivät tästä koko kuolemattomien valmistustouhusta, mutta ei se viel sitä ennen tienny meidän onnistuneen siinnä,” Maxim sanoi.
”Wut?” kysyin.
”Noni, aloitahan nyt. Sen jälkeen voitkin viiltää ittees tällä veitsellä,” Maxim sanoi tuimasti asettaen puukkonsa pöydälle.
Sillä hetkellä mä olin räjähtää. Miks kaikki halus mun aina todistavan kuolemattomuuteni just viiltämällä itteeni jollain vitun veitsellä? Eiks kukaan keksi mitään persoonallisempaa tapaa?
Mä en saanut kerrottua Maximille vanhemmilleni paljastumisesta (oikeestaan äidille paljastumista mä en ees enää muista), mutta upposin ajatuksissani kuitenkin siihen hetkeen:
Kun nyrkki iskeytyi kasvoihin ekan kerran, tuntui kuin kaikki olisi hajonnut. Kun kertoja on tullut jo niin monta, ettei edes muista lukumäärää, on kipuakaan enää tuskin olemassa. Jäljellä on vain lukuisia muistoja aiheesta ja kasa ksymyksiä. Miksi seison edes enää tässä?
Kaikki oli alun pitäenkin mun vika. Mitään sen kaltaista paskaa tuskin olisi, jos mä olisin sellainen kuin ne siat toivoisi.
Ennen mä sain nyrkistä vaan sillon kun faija oli kännissä (eli ihan helvetin usein). Kerran mulla kuitenkin raksahti pahemman kerran ja pilasin ihan kaiken. En kuitenkaan osaa katua vaikka en pidä tekoani millään tavalla oikeutettuna. 
Must tuntuu, et kännis faija menettää todellisuudentajunsa. Aamulla se ei enää muista. Joten siihen menness se ei oman käsityksensä mukaan ollu vissiin ikinä lyönyt niin kovasti halveksimaansa turhaa lastaan. Silloin mä tulin kans paljastaneeks jotain, jota siihen asti niin tarkkaan varjelin. 
”Henriksonit ovat tulossa kylään huomenna. Halusivat jutella bisnesasioista. He vaikuttivat olevan halukkaita ostamaan sen jokivarressa olevan talon,” faija kertoi mutsille ja mutsi näytti ilahtuneen uutisista.
”He aikoivat myös tuoda pikkuisen Nella-tyttärensä mukanaan ja olettavat hänen saavan leikkiseuraa meidän Samuelista,” faija jatkoi tehen mietteliäitä ilmeitä kasvoillaan. Se ei selvästi pitänyt ajatuksesta.
”Mutta eihän meidän Samuelin kanssa voi leikkiä. Eiei. Eivät he ole edes tavanneet Samuelimme ikinä,” äiti voivotteli. Mä ihmettelin mikä sitä noin huoletti.
Tarpeeksi kauan kuunneltuani mutsin ja faijan keskusteluja mun viallisuudestani, mulla raksahti jotenkin. Mä en jaksanu kuunnella enää. 
”Mikä mussa on niin pahasti vialla?” kysyin.
”Ai mikä?! Kerro sinä! Mäkin haluan tietää sen!” isä karjui.
”Sun pitäs olla jo iso poika, mutta pillität yhäkin kuin pikkulikat! Sulla on jotain mielikuvituskavereita ja sä et ees uskalla puhuu mulle!” faija murahteli mutsin nyökkäillessä vieressä. 
Tavallisen ”pillittämisen” sijasta mä hyppäsin yllättäen kiinni sen käteen ja upotin hampaani sen ihraiseen ranteeseen.
”Jumalauta! Brgitta toi hullu pentu puri mua!” faija huusi ja mutsi näytti pelästyneeltä. 
Sen jälkeen faija teki jotain anteeksiantamatonta ja iski rasvaisen nyrkkinsä mun naamaani niin, että rusahti ja mun suusta lensi hammas irti.
Hetkeen päästä mun kaikki ruhjeeni olivat kadonneet ja mä seisoin siinä isän edessä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Edes kyyneliä ei valunut.
”Mitä helvettiä?! Näitsä Birgitta?! Mitä hittoa tapahtu?!” faija huusi järkyttynyt ilme kasvoillaan ja mutsi itki hyseerisesti sohvan nurkassa istuessaan.
”Mikä saatana sä olet?!” isä kysyi multa. Saatanapa tosiaan.
”Meidän poika taitaa olla hirviö. Mä toivoin ettet sä ois saanu sitä tietää,” mutsi voivotteli.
Kyllähän mutsi sen jo tiesi. Se oli seissyt lukemattomia kertoja vieressä katsomassa, kun meikäläinen sai turpiinsa ja nousi aina ylös naarmuitta.
Mutsille se siis oli jo miljoonas kerta, mutta faijalle vasta eka. Kännisekoiluista ja humalassa riehumisesta sillä ei enää myöhemmässä vaiheessa ollut todisteita. Se siis oli sen eka kerta. 
”Helvetti! Mä soitan aamulla sinne paikkaan ja tivaan niiltä vastauksia! Hemmetti! Ihan varmasti niillä on näppinsä pelissä!”
Mä en osannu ajatella sillä hetkellä kuin mummia, vaikka mä olin jo sitäkin ennen tiennyt olevani ”viallinen”. Kuitenkin siinä Maximin huoneen sohvalla istuessani mä osasin kuin osasinkin älytä tilanteeni paljon paremmin.
Mä mietin ja mietin mitä sille Maximille oikein vastaisin. Oli ihan mahdotonta avautua tuollaisista jollekin ihan tuntemattomalle.
”Faija veti mua turpaan. Lähes ainahan se sitä teki, mut sillä kertaa selvin päin. Se älys siis sillä kertaa mun tilanteeni. Mutsi kai oli älynny sen jo aijemmin kun se oli kattonut vierest niit tilanteit,” tiivistin ajatukseni Maximille.
”Ahaa, kiintoisaa. Ajattelinkin aiotko ollenkaan vastata,” ukko mutisi ja merkitsi taas jotakin tietokoneelle.
”Miksei ne muuten tienny jo aiemmin? Kai ne ties koko jutusta? Siis sun tai sun ja joidenkin muiden kummallisista kokeista. Kai ne ties mitä joku sekopäinen arabihemmo teki niiden lapselle?” kysyin uteliaisuuttani.
”Ei, eivät he tienneet. Sun isäsi soitti juurikin seuraavana päivänä ja kyseli asiasta. Mun oli pakko paljastaa mitä me täällä laitoksessa teemme. Se oli siihen asti ollut salaisuus.”
”No mut mitäs täällä sitten hommaillaan? Se tosiaan ois kiva saada tietää.”
”Auttaisiko jos kerron sinulle tarinan?”
”Ei. Tai en mä tiiä. Ehkä auttaa ehkä ei. Sen näkee sitten.”
”No kerron sen silti. Minä olen tehnyt sinut. Olet kahdestoista lapseni. Tajuatko poika? Minä olen tehnyt sinusta sellaisen, mikä sinä olet,” Maxim sanoi dramaattisesti. En ollenkaan ymmärtänyt hemmon juttua.
”Parista sadasta koelapsesta van yksi on koko urani aikana jäänyt henkiin. Vuosien työ ja nyt uskon onnistuneeni. Vain yksi, ja sinä saat sen kunnian Samuel.”
”Siis sä olet tosissas?”
”Kyllä.”
”Eikai tässä sitten muu auta,” sanoin ja viilsin vaihteluksi taasen kämmeneni auki. Muutama tippa verta tipahti huoneen valkealle matolle ja sen jälkeen haava oli poissa.
”Ei ole todellista! Minä onnistuin!! Loin geenejä jotka pitävät ikuisesti hengissä!” Maxim riemuitsi. 
”Ikuisesti hengissä on aika paljon sanottu pelkän käden perusteella,” naurahdin.
”Kyllä mä sua oon muutenkin testannu. Selvisit viikon ruoatta, et kuollut palavassa uunissa ja kasauduit uusiksi pilkottuani sinut,” Maxim muisteli hymyillen.
”Poltatteko te täällä pikkulapsia ja silppuatte niitä? Miksei kukaan ole uutisoinut tästä? Onhan se nyt vähän outoa. Ei tämä niin iso alue ole, että pikkuvauvojen kuolema olisi ihan arkipäivää. Varsinkaan, jos useampi kuin yksi natiainen kuolee pävässä,” ”kauhistelin”.
”Suunnilleen sata on kuollut ruoatta ja saman verran penskoja on kuollut uunissa, mutta sinä olet selvinnyt näin pitkälle.”
”Et voi olla varma, että olen se sama lapsi.”
”Voidaanhan me kokeilla sitä uunijuttua uusiksikin,” Maxim naurahti.
”Ei kiitos. Pääsenkö nyt kotiin? Täällä on tylsää,” sanoin turhautuneena. Samalla huomasin Maximin kaivavan pistoolin esiin ja ampui mua yllättäen. En kerennyt mitenkään reagoimaan tilanteeseen. 
Vihlova kipu sysähti päässäni, kun Maximin matkaan lähettämä luoti porautui otsani lävitse.
”Melkoisen raukkamaista ampua varoittamatta aseetonta lasta,” sanoin, vaikka en pitänytkään itseäni enää kovin lapsena. Siinä tilaanteessa mä päätin kuitenkin hyödyntää mun alaikäsyyttäni.
”Kaunista,” Maxim henkäisi haltioituneen oloisena.
”Mun hupparille tais tulla vähäsen verta.”
”Älä poika huoli, ei ehtinyt.”
”Sä muuten et kertonu mulle yht juttuu,” sanoin.
”Niin mitä?”
”Mihin sä tai te ihan miten vaan tähtäätte tällä koko idealla?
Mihin te pyritte riistämällä pikkulapsilta mahdollisuuden kuolla?”
”Me teemme tutkimusta.”
”Kuitenkin koko tän ihme laitoksen tarkoitus on luoda joitain ihmeen sotilaita. Miten upealta kuulostaisikaan kuolematon armeija.”
”Ehei, me teemme tutkimusta kuolemattomuudesta. Ihan vain tutkimusta.”
”Mikä tarkoitus näillä kuolemattomilla ihmisillä sitten on? Joku helkutin kuolematon armeijako sun on tarkotus saada hallintaas? Kenties te arabialaiset kaipaatte sellaisia terroristeja joiden on mahdotonta kuolla? Aika onnetonta. Mä oon kuustoista ja ainoo tän laitoksen onnistunut tuotos. Melkoisen hidasta touhua.”
”Ei, en mä oo arabialainen. Mä oon Serbiasta.”
”Minkä helkutin takia just täällä piti rueta valmistamaan yli-ihmisiä?”
”Älä mesoa siinnä, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Ei mulle oo kerrottu mitään tästä paikasta. Mä oon vaan töissä täällä ja ollut vaikka kuinka kauan.”
”Jaa. Nyt mä lähen kotia. Ihan sama mitä mieltä sä oot,” sanoin ja lähdin kävelemään ovelle.
En edes ottanut selville, miksi mut oli kutsuttu. Ehkä Maxim vaan oli halunnu nähdä mun olevan yhä hengissä ja tosiaankin kuolematon. Mut mitä se sillä tiedolla teki? Sama kai se oli, jos jossain olisi joku kuolematon poika. Mitä se sitä hyödytti?
Illalla ennen nukkumaanmenoa faija sanoi mulle tiukkaan sävyyn, että huomenna olisi oikeusjuttu. Oikeusjuttu? Kyllä, käsittelyn aiheena olisi viime kesäkuussa tapahtunut tyttöjen tanssileirin joukkomurha tai mikä lie raatelu se nyt oli ollutkaan. Mä kuitenkin olisin syytettynä koko touhusta. Juuri minä. Huonoon aikaan paikalle sattunut poika olisin syytettynä koko jutusta... 

Ei kommentteja: