Kuutonen

Kotipihalle raahauduttuani yllättävän pirteä Tero onnistui säikäyttämään minut rynnistämällä innoissaan luokseni. 
”Hellurei Samppa! Tänään päästään jälleen kouluun oppimaan uutta. Mikä on fiilis?” Tero kysyi innokkaasti.
”Ihan skeida.” Ah, oikein luovaa. Jo varmaan vaikka kuinka mones synonyymi paskalle. Ehkä jo toinen.
”Melkein yhtä ankea tapaus kuin aina,” Tero mutisi.
”Kuinka niin?”
”Jos sä oot normaalisti supermega-ankea tapaus, sä oot maanantaisin supermegahyper-ankea. Siis tuhat kertaa ankeampi kuin yleensä. Jos se edes on mahdollista.”
”Kuinka kauniisti sanottu. Niin ihanasti sanottu, että tässä melkein pakahtuu. Osaatko ensiaputaitoja? Musta nimittäin tuntuu ihan siltä, että saatan pyörtyä.”
Tero huokaisi ja pyöritteli silmiään. Ilmeisesti onnistuin enemmänkin säälittämään häntä huvittamisen siaan.
Sitten muistin jotain. Meikäläisenhän piti saada Tero jollain tavalla hankittua mukaan sen typerän lentävän mummon johtamaan kerhoon. Ihan tyhmään kerhoon.
Just kun mä sain ajatukseni koottua Teron pyytämistä varten, bussi pysähtyi yllätäenkin koulun pysäkillä. Se siitä. En mä oikeesti ees keksinyt mitään osuvaa ideaa Teron houkuttelulle. Olisin kai vain kysynyt asiaa suoraan siltä.
Tero kuitenkin kerkesi kadota ja mä unohin koko jutun jokskun aikaa. Ihan tyhmää. Me ei edes olla sen kanssa samalla luokalla, joten meidän lukiossa me ei päädytä samoille tunneille. Luokallisessa lukiossa on toki omat plussansa ja miinuksensa, mutta ihan samalla tavalla oli toki peruskoulussakin.
En muistanut asiaa ennen, kuin koulu taas loppui. Muistin vain, että mun piti kysyä Terolta jotakin. Bussipysäkillä koulubussia odotellessa se välähti lävitseni kuin salama (köh, miten urposti kuvailtu). Munhan piti jututtaa Teroa. Missä hitsissä se luuraili? Kohtahan tulisi jo bussi.
”Hellurei Samppa! Etkai ehtinyt pitkästyä odotellessa?” hihkui Tero saapuessaan paikalle.
”No en oikeastaan, mutta mulla on sulle asiaa. Tai ei mulla olis, mut kuitenkin...”
Ei todellakaan. Hyi, pysy kaukana. Tai joo, olis jutusteltavata, mut ei huvittas jutella. Siis hemmetin vaikeeta.
”Wat?” Tero oikeesti oli hämmästynyt epävarmuudestani. Saisi sit hämmästyä ja paljon, sillä se ei tulis olee vika kerta.
”Sori, jos kysyn aika arkaan paikkaan osuvan kysymyksen, mut kuitenkin kysynpä silti,” sanoin ja jäin odottamaan, mitä seuraisi.  Ainakin kiusallinen hiljaisuus. Kumpikaan ei sanonut mitään. Tero odotti ja minä mietin, miten asiani kysyisin. Tero ei jaksanut enää odottaa.
”Niin, mikä olikaan kysymyksesi?” poika kysyi hieman kimpaantuneen oloisesti.
”Odota...” mä mumisin empien ja miettien.
”Ei tämä niin vaikeeta voi olla!” Tero rähähäti. Ei tietenkään. Mitäs sinä sitten sellaisessa tilanteessa olisit tehnyt? Hyvähän sen oli mitään sanoa.
”No minäpä kysyn sitten suoraan. Mitä mielt sä oot erilaisten kerhoon liittymisest? Hei, mäkin käyn siinnä kerhossa. Siis mua pyydettiin pyytää sua kerhoon,” säälittävää Samuel. Et sitten kökömpää tapaa keksinyt.
”Taas tämä aihe. Ellinoorako sinua pyysi kysmään tätä?!” Tero raivostui.
”Mähän sanoin, et kysymys osuu ikävään paikkaan,” naurahdin keventääkseni painostavaa ilmapiiriä.
”Sua varmaan kiinnostaa tietää miks mua ees on houkuteltu niin paljon sinne ihme kerhoon?” Tero kysyi vihaiseen sävyyn, kun oltiin taas jääty hetkeksi kiusalliseen hiljaisuuteen.
”Olen pahoillani, mutta täällä on liikaa ulkopuolisia korvia kuulemaan asiasta,” Tero sanoi noustuamme bussiin.
”Ei se mitään.” Ei mitään, ethän säkään tienny viel mun juttua, joten tasois oltiin.
Bussista noustessamme Tero näytti huolestuneelta. Sitä ilmeisesti huoletti tarkkaillaanko meitä.
”Kukaan ei ole lähistöllä. En näe yhtään ketään. Voit puhua” sanoin kehoittaen Teron puhumaan.
”Eikö sinua ihmetytä, miksi ja miten minä muistin koko nimesi? Miten se on mahdollista?” Tero kysyi näyttäen vaivaantuneemmalta ja siltä kuin kyseessä olisi isokin juttu.
”Ehkä vähän.”
”Jospa vaikka luettelisit minulle jotain ihan sekavaa listaa, sanoja peräjälkeen. Ihan randomia listausta vain,” Tero sanoi odottaen.
”Että mitä häh?” Mä en selvästikään ollut tietoinen asioiden kulusta.
”Jos nyt tottelisit vain. Tiedän kyllä mitä olen tekemässä,” Tero sanoi painokkaasti. Outoa.
”Kala, banaani, silmälasit, myymälä, kiikarit, sininen, suklaa, palmupuu, ostoskeskus, kelloseppä, kukkakauppa...” en tosiaankaan muista, kuinka monta sanaa ja mitä sanoja mä luettelin. Sama se, oli niitä ainakin viitisenkymmentä.
Sitten oli mun vuoro odottaa, mitä tapahtuisi. Mä en oikeesti älynnyt, mikä idea listan tekemisellä oli. Tai älysin ehkä, mutta en halunnut uskoa/uskonut olevani oikeassa.
Tero tosiaan luetteli listan alusta loppuun, kuten minä olin sitä ennen tehnyt.
Samalla kun me alettiin kävellä kotiinpäin, Tero puhui jotain melkoisen kummallista. Siis vielä listan luettelemistakin kummallisempaa.
”Arvaas mitä Samppa. Mä tosiaankin muistan ihan kaiken, mitä koen. Siis myös kuulemani ja näkemäni,” Tero sanoi kovin vaivaantuneen oloisesti.
”Etkä muista,” tuhahdin, vaikka ei ollut yhtään tarkoitus. Mä en jotenkin hallinnut sanojani yhtään.
”Miten muuten selität sen listajutun ja sun nimes muistamisen?” Tero kysyi tiukkaan sävyyn.
”Ääh... En mä tiiä.”
”Nonniin!” voitonriemuinen huuto. Tero selvästikin oli vetänyt pidemmän tikun siinnä.
”Mut et sä oikeesti ihan kaikkee muista,” naurahdin.
”Todista se jotenkin Samppa,” Tero sanoi nyrpeänä. Ei saanut epäillä.
”Hahhaa!” mun vuoro olla voittaja. Ähäkutti.
”Häh?” Tero hämästeli.
”Sä et muista kaikkea!”
”Miten niin muka?” hyvin epäilevä katse Teron suunnalta. Suorastaan närkästynyt.
”Kielsin sua kutsumasta mua Sampaksi.”
”Joo, muistan mä sen. Mut kuitenkin ajatus tuntuu ihan liian oudolta.”
”Muistatko sä siis oikeesti ihan kaiken?” mä kysyin hölmistyneen urpona.
”Miten muuten selittäisit sen, että mulla on ihan kaikista lukuaineista kymppi?” Tero kysyi olettaen, että nyt oli pätevät perustelut.
”Toi ei ollut mikään selitys. Mullakin on, enkä mä silti koe muistavani kaikkea onneksi,” sanoin. Luojan kiitos et mä en muista kaikkea.
”Kerrohan sitten joku muu selitys mun kerhoon pyytämiselle. Kerro, miksi mut haluttais kerhoon. Mitä outoa ja erikoista mussa on?” Tero kysyi odottaen jotain hienoakin vastausta. Ois pitäny vissiin keksiä jotain hienoa ja nerokasta, mutta ei.
”En mä jaksa väitellä. Moikka!” Sanojeni jälkeen mä katosin kotiini jättäen Teron yllättyneenä siihen paikalleen seisomaan. 
Mä tajusin samantien JÄLLEEN epäonnistuneeni. Taas mä mokasin... Miks minä? Miksi mä lähes aina epäonnistun?
Ainakin siis kaikessa ihmissuhteisiin liittyvässä.
Enhän mä saanut Teroa suostuteltua liittymään kerhoon. En ees ootellut sen vastausta kysymykseeni.
Mä päätin kaivaa kännykän taskustani. Soittamisen siaan mä päädyinkin lähettämään Terolle viestin, missä pahoittelin katoamistani. Mä en tavallaan ois jaksanu jutella enempää sen kaa, joten jätin soittamisen sikseen.
Kuitenkin Tero päätti soittaa viestiini vastaamisen siaan. Hieman tympääntyneenä ja vastentahtoisesti mä kuitenkin vastasin puhelimeen.
”Tervehdys Samppa! Musta vähäsen tuntuu, että meillä jäi juttu kesken,” Tero huudahti heti painettuani vihreän luurin kuvaa. Miksköhän mä ees niin tein?
”Mistä moinen päätelmä?” kysyin mahdollisimman tylsistyneenä, jotta puhelu jäisi mahdollisimman lyhyeen.
”Sä vaan häivyit,” Tero tuhahti.
”Niin?”
”Sä et ees kertonut miks säkin käyt siin kerhos. Tiiän jo sen, et Ellinoora sai sut liittyy sinne. Mut kerrohan mulle miks? Säkin tiiät musta jo jotain arkaluontosta, mun suurimman salaisuuden, joten olis reiluu sulta kertoo sun juttus.”
En yhtään keksinyt, miten mä olisin puhelimen välityksel onnistunu esittelee mun erikoiskykyni. Must tuntu tosi hölmöltä vaan selittää, että joo tota usko huvikses, mutta mua ei saa tapettua.
”Haloo ootsä viel siel?” Tero kysyi pitkän tauon jälkeen.
”Juu.”
”Osaatsä kertoo puhelimes, vai tuunko suoraan käymään teil?” Tero kysyi, juuri kun olin ehdottamassa meillä näkemistä. Tulisi hieno show, jota ei kannattaisi missata.
”Jospa sä tulisit.”
Mä en suunntellut yhtään, miten mä esittelisin itseni. Astelin vaan pihalle Teroa vastaan. Jotain jännää kuitenkin tulisi haluttiin tai ei.
”Sulla on muutes muutama kuratahra sun koululaukun alataskun yläkulmassa,” Tero sanoi saavuttuaan meidän pihallemme (ei nyt vaan missään nimessä mun piha). 
”Okei okei, uskon sua,” sanoin, vaikka kuka vaan olisi voinut keksiä tuollaista. Mutta niitä kuratahroja oikeasti oli. Itsekin siis huomasin.
”Niin, miksi sä kuulut siihen kerhoon?” Tero kysyi. En vastannut, vaan kävin hakemassa varastostamme moottorisahan ja käynnistin sen. Tero näytti säikähtäneeltä ja piteli korviaan, sillä ääni oli niin valtava.
Mä purin hampaani yhteen, varmistin että Tero varmasti näkee ja upotin sahan vatsastani läpi. Ei se kunnolla edes mennyt läpi, mutta mentyään lopputulos oli mitä kaunein. 
Terolta pääsi muutama itkunsekainen kiljaisu, kun verta ryöpsähti sen naamalle. Toki muutakin mukavaa varmasti onnistui roiskumaan, mutta mä en enää muista muuta. 
Mä nimittäin menetin tajuntani, kun saha onnistui osumaan sydämeeni. Mä en muista kauanko siinä meni. Ehkä minuutti, ehkä tunti. Ainakaan ei luultavasti sen pidempään. Tero kai kiskoi sahan irti.
Mä heräsin siihen, että olin täysin eheä oma itseni. Mussa ei ollut naarmuakaan. Olisin ehkä halunnut nähdä Teron ilmeen, kun kasauduin ennalleni, mutta oli sen ilme tuolloinkn näkemisen arvoinen.
”Anteeks tosta. Tein sulle erikoisnumeron. Sun siskos ei saanu mitään noin hienoo esitystä, eikä se kerhokaan,” naurahdin.
”Samppa sä elät! Ei noin saa tehdä! Se oli ihan hirveetä!” Tero huusi kyyneleet silmissä ja tuli halaamaan mua.
Mä koin jollain tapaa onnistuneeni, kun näin Teron reaktion. Onhan ihmisten järkyttäminen melkein aina vaivan arvoista. 
Sitten mä päätin tehä jotain itselleni epätavallista ja erikoista. Mä nimittäin halasin Teroa takaisin. En edes ollut tietonen mitä kello oli. Vanhemmatkin olisivat saattaneet tulla kotiin ihan minä hetkenä hyvänsä, mut ei mua kiinnostanut. Saattoivat ne toki ollakin jo kotona.
Ei kiinnostanut, että me seisottiin Teron kanssa keskellä pihaa ja halattiin. Sama se, vaikka koko maailma näkis.
Iskä oli aina sanonut, ettei meidän tontille kaivattu yhtään enempää homoja hyppelehtimään. Se on ilmaissut että ykski on liikaa tarkoittaen mua.
En mä silti koe olevani yhtään homo. Tai yhtään on ehkä ihan väärin sanottu. Mä nimittäin ehkä mieltäsin itteni enemmänki bi:ksi, mut se sitten onkin tarina ihan erikseen. Päiväkirjaahan ei sellasella paskalla tukita.
Siinnä me sitten seisottiin ja halattiin. Tero nyyhkytti aivan tajuttoman pitkään ja vuolaasti mun olkapäätä vasten. Mä olisin halunnut jo irti sen otteesta, mutta se vaan tiukenti otettaan. Lopulta se kuitenkin päästi irti.
”Toi ei sit merkannu mitään.” Tero sanoi.
”Ai mikä?”
”No toi hali.”
Taas kiusallinen ja vaivaantunut hiljaisuus. Terosta jotenkin huoku se, ettei se ollut yhtään varma mitä seuraavaksi oli tehtävä.
”Kyllä kaveritkin halaa, ihan normaalia,” sanoin poistaakseni Teron hämmennystä.
”Ollaanko me vaan kavereita? Harvemmin kavereille näytetään jotain tollasta,” Tero hymähti.
”Jos sä haluut suoran vastauksen, niin tässä ois. Tää saattaa olla vähän hätiköity päätös, mut mitä välii sil muka on.
Juokse karkuun, jos et kestä sanojani. Mä en silti peräänny. Sä oot ihan oikeesti mun paras ystävä täl hetkel,” sanoin hyvin päättäväisesti odottaen, että Tero juoksisi karkuun (siis niin ku mä oisin tehny, jos se ois sanonu noin enkä mä).
”Kiitos Samuel. Toi merkitsi tosi paljon. Säkin oot mun paras ystävä täl hetkel. Kiitos oikeesti,” Tero sanoi nyyhkyttäen kahta kovempaa ja rutistaen minua uudelleen. 
”Muuten yks kysymys,” Tero sanoi yllättäen ja päästi irti.
”No?”
”Ootko sä ikin varautunu siihen, että sulla ei oliskaan mun kaltasta kaveria paikalla kun sä teet noin?”
”Täh?” Ihan ku mä Teron mielest harrastaisin useinki moista touhua.
”Entä, jos sä vaan jäät tollei makaamaan saha mahastas läpi ja kukaan ei pelasta sua. Hautaa sut ja sä tavallaan niin ku oot sitten sillai kuollu?” Tero kysyi huolestuneesti.
Mä sain ihan tajuttoman naurukohtauksen sen kysymyksestä. Mun tietty olis pitäny hillitä itteeni paremmin, jotta en loukkais sitä. Kuitenkaan mä en kyenny siihen.
Mä lopulta selitin sille, et olin testannu tota ideaa yksinkin. Siin oli menny alle tunti, kun mä olin heränny. Saha oli mun vieressä kauniisti aseteltuna ja mä kuin mittään ei olisi tapahtunutkaan.
Pillityksensä hillintään saanut Tero vaikutti hetken päästä jo hieman innostuneelta sekä huolestuneelta. Onhan se nyt aika hienoo, et omistaa kuolemattoman kaverin. Niitä ei ihan kaikil oo.
Mä katsoin Teroa niin kysyvänä kuin osasin ja odotin, että se huomaisi mitä mä odotin sen sanovan.
”Totta kai mä suostun!” Tero huusi yhtäkkiä hypähdellen ympäriinsä tosi tohkeissaan.
”Ööh... Häh? Mitä? Mihin?” olin ihan ymmälläni, kunnes tajusin mitä sen asia koski.
”Siihen ihmeen kerhoon tietty!”
”Häh? Noin helposti? Sun siskoshan on yrittänyt saada vuosii sua liittyy.”
”Miten mä voisin kieltäytyy sun kutsustas? Sähän jopa suostuit näyttää mulle jotakin noinkin kauheeta. Siis oikeesti... Tosi rajuu!” pikkutero oli aivan tohkeissaan. Niin häkeltyneen oloinen, että vähän niin kuin pelkäsin sen pökräävän.
”Sitä paitti täst lähin mä haluun olla tukemas sua. Mä siis en ees pysty uskoo, et sä näytit mulle jotain tollasta. Ja sit mun sisko on mun sisko. Ei se nyt sillei tehoo,”Tero sanoi vakavoituen ja keräten itseään.
”Okei. Rauhotupas nyt. Tiiät sä mihin sä nyt suostuit? Mä siis vähän niin ku saan sun luvan ilmottaa muille uudest tulokkaast ja sä sit kans tuut.  Muutes eiks Ellinoorakin oo jo näyttäny sulle sen oman juttunsa?”
”Joo, mut ei se nyt sillei ollu noin rankka juttu paljastaa sitä. Ei se ihan noin suuresti ilmaissu luottavansa muhun.”
”Ja mäkö sit ilmasin vai?” Jaahas, vai luottamustako se olikin?
”No mietis vähäsen.”
”Sä sit varmaan kans älysit, et sun pitää olla siel kerholla sun siskos ja kaikkien sen muka ääliöiden kaverien kanssa? Siis aiot sä ees kertoo siskolles asiast?” kysyin yrittäen saada varmuutta siitä, että Tero ei heti peruisi tajuttuaan mihin oli suostunut.
”Oonhan mä ne aikamonen jo tavannu ja ei ne ny niin ääliöit oo. En mä tiiä miten mä mun siskolle kertosin. Enkä haluu sen innostumista,” Tero sanoi.
”No mä voin toki lähettää sillekin viestin sun liittymisest.”
”Okei. Varaudu sitten Ellinooran innostumiseen asiasta. Mä ainakin varaudun. En kyl oo ihan varma, vaik kertosin sille sittenki ite asiast,”
Mun mielestä Teron sisko ei vaikuttanu yhtään innostuvalta ihmistyypiltä, mut ehkäpä. Olihan se jo vähän osoittanut sellasii merkkei siel kerholla.
”Nähdään viimeistään koululla huomenna Samppa! Mun pitääkin mennä nyt tekee läksyi. Moimoi!” Tero huikkasi ja lähti talsimaan muualle. 
Jäin yksin seisomaan siihen pihalle ja ihmettelemään asioita. Meinasin maita Terolle jotain perjantaina kerholla näkemisestä, mutta ehtihän sen vielä myöhemminkin sille mainita.
Mä painelin vaan saman tien ylös omaan huoneeseeni ja rojahdin sängylleni. Jospa mä vaikka nukkuisin nyt vähäsen. Miksen mä ennen oo tätä keksiny? 
Bergenhän kiusaa mua vaan öisin. Tai melkein aina vaan öisin (aamuun asti), joten mullahan olis iltapäivällä aikaa nukkuu. Ihan oikeesti nukkua, jos mitenkää mahdollista.
Niin mä sitten nukuin jonkun muutaman kymmenen minuuttii ennen kuin heräsin mun puhelimeni piipitykseen. Joku lähetti viestin. Ilmeisesti Ellinoora. 
Viestissä luki: Onnistuit. Onnittelut! Miten sä sen teit? Tai ihan sama se on, jos et haluu kertoo. Mut onnittelut tosiaan ois paikallaan sulle! Taputapu! Läksyt suoritettu :)
-Ellinoora
Mä tosiaan olin onnistunu. Ilmeisesti mä kans olin unohtanu mainita siit Ellinooralle. Onneks Tero tajus ite hoitaa asian. Ilmeisesti se ei kuitenkaan ollu kertonu, miten mä olin saanu sen mukaan kerhoon. En ainakaan millään supersankarijutuil.
Mä vastasin melko lyhyesti kysymyksel hoitaaks se muille kertomisen. Eihän mul ees oo viel muitten tiimiläisten puhelinnumeroi tai muitakaan yhteystietoi.
Ellinoora lupas hoitaa asian ja mä sain siis jatkaa nukkumistani. 
Kuitenkaan kauaa mä en nukkunu, sillä äiti tuli kotiin melko pian, mut sentään mä nukuin enemmän yhen päivän saldoks kuin tunnin. Saavutushan sekin jo on.
Illalla kun sitten oikeasti menin nukkumaan, Bergen halusi jutustella.
”Onnittelut erityinen kuolematon lapsi,” susi murisi väheksyvään tapaansa.
Onnittelut mistä?”
Suoritit tehtäväsi,” susi hekotteli.
Jaa.”
”Mut ootko sä varma, et voit luottaa siihen pikkupoikaan? Tai niihin muihinkaan tyyppeihin?” Bergen yritti tavalliseen tapaansa kylvää epäilyksiä ja epävarmuutta mun päähän.
En. Ei mistään voi olla täysin varma, mut välil on otettava riskei. Ei mulle kuitenkaan vois pahasti sattuu.”
”Sä kuolit taas tänään. Entä jos sulla onkin joku rajallinen määrä elämii käytössäs? Entä jos sä et joku kerta heräiskään kuolleista?”
Turha sitä on etukäteen miettii. Tapahtuu, jos on tapahtuakseen. En mä kyl valitettavasti usko asian olevan niin,” totesin synkästi. Voi kun olidkin niin.
En mäkään usko. Et sä ihan niin helpol kuole. Ei, sä elät ikuisesti,” susi hekotteli enemmänkin kuin tavallisesti.
”Miks me taas päädyttiin tän aiheen äärelle? Etkö sä ees vois pitää jonkin aikaa taukoo tän asian pohtimisen kaa?” kysyin ja ihmettelin heti perään, miks mä muka aattelin suden pohtivan jotain tuollaista. Kunhan vain urpoili.
Ehkä, ehkä en,” ja räkäistä haukahtelua perään.
No melkolailla ihan sama se mulle on.”

Ei kommentteja: