Kolmonen

Perjantai 10.8.
”Kuulitko että Ells on löytänyt sen kauan kaipaamamme erityisen?” kysyi edelläni vähän matkan päässä kulkeva poika vierellään kävelevältä tytöltä. Tajusin heti mitä se juttu käsitteli. Ihan varmasti mä olin se Ellsin löytämä ”erityinen”.
”Varmasti sain saman viestin kuin sinä, joten kiitos vain ilmoituksestasi. Jokaisella kerrallahan meille lähetetään viestit siitä mitä seuraava tapaamiskertamme käsittelee, jos meillä on jotain poikkeavaa ohjelmaa. Eli sain saman viestin kuin sinäkin,” tyttö tuhahti.
”Ai jaa. Vai siksi mä siis sain sellaisen viestin Ellinooralta?” poika kysyi jotenki kumman yllättyneen olosesti.
”Kyllä, juuri siksi.”
”Eli tämän päivän tapaamisen aihe on siis se, että Ellinoora on löytänyt ennustusten erityisen?” Hitto mitä kohtaa se urpo ei keskustelusta ollu viel tajunnu?
”Hienosti päätelty neropatti.”
”Mistäs nyt kiikastaa kun vaikutat noin kylmältä siskoseni?” se parivaljakosta urpompi kaveri kysyi huolestuneena.
”Etkö sinä pösilö tajua?!” tyttö kivahti.
”No enpä oikeastaan.”
”Oikeastaan?!”
”...”
”Missä sinä olit viime yönä?!” vihainen kysymys.
”Miten niin?” poika kysyi esittäen yllättynyttä.
”Minä tiedän.”
                      ”Tiedät mitä?” poika kysyi taas kummastuneen oloisena, vaikka se tiesi mitä hänen siskonsa tarkoitti. Ihan mielenkiintosta kuunneltavaa, mut mä silti halusin vaan pois.
”Älä esitä. Miksi sinä et kertonut mulle ja ottanut mua sun mukaas? Päätit sitten lähteä yksin seikkailuillesi. Menit taasen polttelemaan? Mitä sinä tällä kertaa poltit?” tuli tiukkaakin tiukempi ja kovin syyttävä kysymys. Ahaa, kyseessä siis oli jonkun sortin hörhö pilven polttaja tms.
”Jos kieltäisin poltelleeni, valehtelisin. Mut en mä polttanut mitään kovin merkityksellistä rakennusta tällä kertaa. Kaikenlisäks sä olit jo sillon nukkumassa,” poika yritti perustella suht säälittävään tyyliin. Ja ilmeisesti ei ollut kyse mistään sellasesta polttamisesta mitä olin luullu.
”Rakennusta?! Taasko sää poltit jonkun tönön?! Etkö sä iknä opi? Mut olis ihan hyvin voinu herättää. Ihan sama, tekosyyn keksii aina jos haluaa keksiä.”
”Mut en mä polttanut kuin vaan yhden tienvieressä olevan varastorakennuksen,” poika naurahti kumman kevyeen ja rentoon sävyyn. Se oli selvästi saanut kerättyä itsevarmuuttaan, vaikka tytöllä olikin aika painostava vaikutus poikaan.
”Vaan?! Ties mitä siellä oli. Ja kaikenlisäks palo olis voinut levitä vaikka sun minne ja sulle olis voinut käydä vaikka mitä. Sä olisit voinu paljastuu tai sulle olis voinut sattuu jotakin,” tyttö sanoi syyttävästi.
”Älä papata siinnä. Olemme kohta perillä siskoseni.”
”Hienoo! Päästään näkemään se uus tyyppi! Onkohan se tyttö vai poika?” Entä jos se on mokannut ja paljastanut koko jutun jollekin? Entä jos joku tietää meidän kerhosta? ” tyttö alkoi intoilla, huolehtia ja vauhkoilla.
”Kyllä mä luotan sihen Sorsan tyttöön. Kyllä se varmaan on pitänyt huolen siitä, ettei se sen löytämä tyyppi lavertele. Kaiken lisäks kuka helkutti haluis paljastaa jotain sellasta? Jos mä olisin se, mä haluisin pitää koko jutun omana tietonani. Musta se ois ihan helkutin pelottavaa jos joku sais tietää musta,” poika sanoi antaen mulle ihan uudenlaista näkökulmaa. Ai että mun juttua kannattais jopa salata?
”Hei muutes siskonen, mulla ois yks paljastus sulle. Nimittäin meitä seurataan. Tai ainakin toi yks zombie on laahustanut meidän perässä jo jonkun aikaa,” poika naurahti. Mitä hauskaa siinnä tilanteessa muka oli? Sehän oli kuuluvasti hölissyt jostain tuhopoltostaanki siin.
”Ja nyt vast kerrot sen mulle?! Tajuutsä miten paljon me ollaan puhuttu kaikkee muille ihmisille kuulumatonta?” Hei ei tarvii olla niin kauheen tiukkapipo koko ajan.
”No mitäpä jos jututettaisiin zombieta vähäsen?” Yeah, zombi kannattaa ideaa. Jutteluhan on aina niin kivaa hommaa. Varsinkin sinä idean heittänyt poika vaikutat tosi kiinnostavalta juttukaverilta.
Mä havahduin takas todellisuuteen kuin seinään törmänneenä. Kaksi melkolailla identtisen näköisesti virnistävää punatukkaista nuorta tuijottivat mua. 
”Kädet ylös tai poltan sut hengiltä!” huusi poika. Mä en uskaltautunut liikahtamaankaan. Mä en siis tehnyt yhtään mitään. Tyttö huitaisi nyrkillä poikaa päähän ja lyönnin seurauksena poika kaatui maahan.
”Anteeksi veljeni törkeä käytös,” tyttö sanoi.
Se joka mut uhkasi polttaa hengiltä, makasi maassa kiroillen ja voivotellen siskonsa lyöntiä.
”Miksi sä seurasit meitä? Miksi?” tyttö kysyi, mutta mä en saanut sille mitään vastattua. En keksinyt mitään vastattavaa.
”Alahan laulaa linnunpelätin! Kuulitko sä meidän keskusteluja?!” maasta ylös noussut poika kysyi vihaisena. Miten must niin pian oli linnunpelätin tullut? Enks mä ollu hetki sitten sen mielest zombie?
”Älä huuda veli. Vaikka se ois kuullutkin jotain, se ei uskois kuitenkaan sanaakaan,” tyttö tyynnytteli. Turhaa oli, sillä mä olin jo ottanut uskoakseni jokaiseen sanaan. Varsinkin ton hysteerisen kauhistelun jälkeen.
”Mutta oon varma, että se kuuli mitä me puhuttiin. En tiiä olisko meidän turvallista ottaa riskiä. Eikö meidän ois kuitenkin parasta hävittää se kaiken varalta?” poika kysyi ja väläytti ilkikurisen virnistyksen.
”Ehkäpä se olisi parasta, mutta mun mielestä meidän kannattais eka vähän jututtaa sitä,” tyttö sanoi kuman kiinnostuneen oloisesti. Siis hyi, eihän musta voinut kuvitella saavansa jotain kiinnostavuuksia irti.
Mä seisoin edelleen paikalleni jähmettyneenä, enkä tehnyt mitään. Seisoin vain ja odotin mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mua ei ees pelottanut, sillä sellainenhan olisi vaatinut jo jonkinlaista erikoisempaa taitoa.
”Mä poltan sitä ees vähäsen,” poika sanoi katsoen siskoaan anovasti.
Sillä hetkellä mä sain puhekykyni takaisin ja uskaltauduin yrittämään tilanteen pelastamista. Mä en todellakaan halunnut paljastua niille, vaikka ennenpitkää se tulisi kyllä tehtyä.
”Hetkonen! Okeiokei... Kuulin vaan sen, et sä (osoitin poikaa) oot vissiin vasttuussa lukuisista kaupungissamme sattuneista tuhopoltoista. Mut onko se niin paha juttu? Ilmeisesti on sillä sä (tyttö) oot näköjään ihan raivona asiasta.” Molemmat nuoret vaikuttivat epäuskoisilta. 
”Minne matka?!” poika kysyi pistävään sävyyn.
”Tonne,” sanoin ja näytin kädelläni suuntaa. Sisarukset näyttivät jälleen hyvin huolestuneilta.
”Päättelyjeni mukaan me ollaan kaikki menossa samaan paikkaan. Mulla on ehdotus. Kertokaa keitä te ootte, niin mäkin kerron kuka mä oon. Enkä tarkoita pelkkää nimiesittelyä, tiiätte kyllä,” sanoin päättäväisen itsevarmasti. Samalla joku tarttui minua käsistä ja väänsi ne selkäni taakse.
"Poltan kätesi irti, jos uskallatkin yrittää pakoa,” poika sihahti myrkyllisesti ja tyttö aloitti tarinan.
”Minä olen Minni-Iines Saimaanoja ja hän on kaksoisveljeni Aku-Mikki. Ei, en kaipaa viisasteluja Aku Ankasta kaivetuista nimistämme. Tiedän, että ne kuulostavat tyhmiltä,” sanoi tyttö.
”Ihan hienoi nimii noi on. Ainakin persoonallisii. Ei ihan joka tyypil oo tollasii nimii,” sanoin.
”Kuka sinä olet?” Minni-Iinekseksi itsensä esitellyt tyttö kysyi.
”Kuulette kyllä myöhemmin. Kertokaa mitä te ootte, sillä mulla saattaa olla motiivii hankkiutuu teist eroon,” sihisin. Haha motiivia vois olla, mutta ei sit sen enempää.
”Näytetään hänelle veli. Jos hänellä ei ole mitään vastaavaa näytettävää, saat polttaa hänet,” tyttö sanoi hymyillen ällöttävän lempeästi.
Tunsiin kummaa kuumotusta kun suunnaton tulipallo lensi vierestäni. Olin aivan varma, että olin nähnyt sen tulevan pojan kädestä, mutta siinnä ei ollut jälkeäkään. 
Vieressäni ollut puunkanto syttyi tuleen. Kuitenkaan kauaa se ei ehtinyt roihuta, sillä se sammui melkein heti tytön kädestä suihkunneen vesiputouksen avulla.
”Vou. Aika siistiä,” mutisin.
”Sun vuoros kuka lie oletkaan. Näytä meille jotain yhtä ihmeellistä tai palat poroksi,” poika uhkasi.
”Ei sillä oo mitään välii. Näätte sitten,” huokasin ja lähdin jatkamaan matkaani.
”Vitun huijaripelle!” Aku-Mikki murahti ja samalla mä tunsin helkutinmoista poltetta ja vihlovaa kipua kasvoissani. Jestas mähän olin tulessa.
”Herranen aika ei noin saa tehdä!” huusi Minni-Iines. Aika tekopyhää kun just vähän aikasemmin se oli hyväksynyt mun polttamiseni. Kuitenkin tyttö vaivautui sammuttamaan palon.
Siinnä minä sitten seisoin ilman pienintäkään naarmua. Kaksoset tuijottivat minua kuin minkäkin suuren ihmeen kohdanneina urpoina. En mä nyt niin jännänä itteeni ainakaa pidä. 
”Mitä te siin pällistelette?” kysyin, kaivoin taskustani veitsen ja viilsin kämmeneeni ison viillon. Hämmennys senkuin kasvoi kun kaksoset katsoivat paranevaa haavaa.
”Toi on se!” Aku-Mikki huudahti ja osoitti mua monttu auki.
”Totta kai se on. Ells kertoi just jotai ton kaltasta siin viestis,” Minni-Iines tuhahti.
”Olipa miellyttävää tavata kun heti yritettiin tappaa,” tuhahdin ja lähdin kohti määränpäätäni. Olin myöhässä.
Ehkä ensikohtaaminen ei ollut mikään miellyttävin, mut  mut kauheempikin olis voinu olla. Ainakaan luonnetta ei noilta kahdelta ouolta nuorelta puuttunut.
Perille päästyäni olin ehkä hieman yllättynyt. Edessäni oli ainoastaan pieni ränsistynyt mökki suoalueella. Pihan reunalla oli kyltti, jossa käskettiin poistumaan paikalta.
Mietin heti, että olin varmasti tullut väärään paikkaan. Mökissä asui varmaankin joku erakko vanhus joka halusi olla yksin.
Paskat! Olin vaivautunut menemään sinne asti, joten ainakin oveen oli koputettava. Ei mulle kuitenkaan mitään voinut käydä. Niinpä päätin koputtaa oveen.
Oven avasi pelottavan oloinen koukkunokkainen vanha nainen, joka mulkoili minua melkoisen vihaisena. Olin ilmeisesti eksynyt määränpäästäni.
”Mitä teet ovellani poika?” kysyi noitamainen ääni.
”Minut kutsuttiin tänne,” kerroin tuolle pelottavalle mummelille.
”Kuka sinut muka tänne olisi kutsunut?!” mummeli ärähti.
”Ellinoora Sorsa. Saattaa toki myös olla että olen eksynyt ja aivan väärässä pakassa.”
”Olet siis Samuel?” mummeli kysyi hymyillen ihan helvetin creepyllä tavalla.
Nyökkäsin äänettömästi ja huokasin mielessäni. Olin ihan oikeassa paikassa. 
”Todista että olet hän. En voi päästää sinua muuten sisään.”
Minun ei tehnyt ollenkaan mieli esitellä ”taitojani” mummelille, mutta tiesin sisällä odottavan lisää taitojen esittelyä. Päätin silti kyseenalaistaa koko jutun, sillä en voinut olla varma mummelista.
”Mistä tiedän ettet huijaa minua? En todellakaan halua näyttää yhtään mitään itsestäni jollekin ihan randomille tyypille. Entä jos tämä on ansa?”
”Hienoa että olet varuillasi poika. Olen ylpeä sinusta. Moni on paljon varomattomampi tuntemattomien suhteen.”
”Ahah,” tuhahdin mummelille välinpitämättömästi. Jonku randomin noita-akan arvostustahan mä just sillä hetkellä eniten kaipasinkin.
”Tiedän että olet se, jota olemme odottaneet. Jos et ole hän, voit poistua nyt. Minä voin esitellä omat kykyni, niin saat varmuutta itsesi esittelemiseen. Väisty poika,” mummeli sanoi ja lehahti lentoon.
”Kappas vain minä lensin,” hän naurahti kepeästi palattuaan maan pinnalle. Kätevää varmaan, kun ei tarvitse luutaa Kyöpelivuori-reissuillensa kulkuneuvoksi.
Viilsin vaihteluksi käteeni ison viillon taskustani löytyneellä veitsellä. Pitikin aina valita sama käsi. Keho silti muistaa, vaikka ei jättäisikään siitä merkkejä.
”Mielenkiintoista... Erittäin mielenkiintoista. Näytät silti kykenevän tuntemaan kipua. Mielenkiintoinen tapaus tosiaan. Tervetuloa meidän erilaisten pikkuiseen salaseuraan Samuel.”
”Ai niin, minun nimeni on Tarja,” mummeli sanoi ja johdatteli minut sisään mökkiin.
Yllätyksekseni mökki oli paljon suurempi sisältä kuin ulkoa saattoi kuvitella. Tunnelmakaan ei ollut niin vanhahtava vaan mukavalla tavalla vanhan ja nuorekkaan tyylin yhdistelmä. 
Tarja-mummeli viittoi minut kulkemaan etesestä johtavia portaita alas. Portaiden alapäässä aukeneva tila oli suunnattoman suuri.
”Samuel! Sinä tulit!” Pelkäsin jo hetken ettet tulisi, kun sinulla kesti!” kuulin Ellinooran huutavan. Mua rupes heti kaduttamaan kun huomasin vaikka kuinka monen silmäparin tuijottavan mua.
Huomasin myös Minni-Iineksen ja Aku-Mikin muiden joukossa ja ihmettelin kuinka ne sinne oli mua ennen ehtineet. Sitä tuskin saisin koskaan tietää.
”Katsokaapas kaverit kuka tuli! Tää on just se tyyppi josta mä oon teille maininnut!” Ellinoora hihkui innostuneena.
”Öh... Moi,” sain soperrettua. Kaikki huoneessa räjähtivät nauramaan. Mun kadutus senkuin paisui suurempiin mittoihin. Mä olisin halunnu olla jossin muualla.
Olin melko varma siitä, että mun piti jossain vaiheessa taas tehdä jotain käteenviiltämisen tapaista. Ainakin seuraavalla kerralla mä aioin viiltää muualle kuin oikeaan käteeni. En enää jaksanut sitä tunnetta mikä siitä seuras.
”Uusi toverimme Samuel taitaa olla hieman ujo, joten kokee sosiaaliset tilanteet hankalina ja kiusallisina. Älkää painostako häntä kysymyksillänne, jotta hän ei ahdistu liikaa,” Ellinoora sanoi. 
”Täh?” kysyin hämmästyneenä. Musta oli jotenkin tosi kummallista, että Ellinoora esitteli mut tollei.
”Ahaa. Siinnä tapauksessa pyydän heti anteeksi kysymystä jonka seuraavaksi aion esittää. Ootko sä oikeesti kuolematon? Ells kerto vaan sen, et sun suunnaton käteen viiltämä haavas parani saman tien. Ootko sä kokeillu jotakin muutakin selvittääksesi asian?” kysyi eräs vaalea poika, joka oli keskeyttänyt juuri kännykällään pelaamisen mun takia.
”Pitääks mun vastaa tohon?” kysyin.
”Ihan miten parhaaks näet,” Tarja sanoi.
”Täst se alkaa. Sä avaudut joillekin randomeille tyypeille sun suurimmista salaisuuksistas ja saat miljoona uteliasta lisäkysymystä. Kenties ne pyytää sua todistaa kertomasi todeksi. Odotan sitä innolla. Siitä ainakin vois tulla kiinnostavaa seurailtavaa,” Bergen hyrisi.
”Ei, en mä avaudu mun salaisuuksist. Mä vaan kerron niille jonkun randomin kokemukseni ja siinnä se. Ei se niin kamalaa voi olla. Voisiks sä jättää mut rauhaan?”
Mä en ihmetelly enää yhtään muiden tuijotusta. Mä varmaan olin näyttäny tosi toopelta jäätyessäni sillei hiljaseks ja vajotessani omiin ajatuksiini.
”Hei huhuu. Miten sä siis aattelit toimia? Oliks sul suunnitelmis vastata jotakin? Antaaks sun päänsisäiset äänet sulle jotain neuvoi siit, mitä sun pitäs tehä seuraavaks? Kerros mikä niin kiinnostava ajatus sinne sun päähäs oikeen putkahti,” sanoi joku ärsyttävästi pissikseltä näyttävä tyttö.
En todellakaan aikonut kertoa miten oikeeseen tyttö olikaan osunut kommentillaan päänsisäisistä äänistä. Se varmaan oli heittänyt sen ihan vain mukahauskana läppänä, joten päädyin vain naurahtamaan kevyesti. 
En ehtinyt miettimään vastaustani, sillä minut keskeytettiin. Jotain muuta keksittiin vastaamisen tilalle, mutta kävihän sekin.
”Ehkä kuitenkin meidän kaikkien kuuluis ensiksi esitellä itsemme uudelle tulokkaalle, joten onko vapaaehtoisia aloittamaan esittelykierroksen?” Tarja kysyi.
”Mä voin näyttää! Mä voin näyttää!” huudahti Aku-Mikiksi tunnistamani henkilö suuresti innostuneena.
”Helvetin ääliö! Etkös sä jo oo näyttänyt sille sun osaamises? Vai unohitko sä kenties noin nopeesti?” Minni-Iines ärähti veljelleen.
”Jaahas, tämäpä mielenkiintoista. Ilmeisesti sinä oletkin jo tavannut Aku-Mikin ja Minni-Iineksen. Luulin vain, että olet tavannut Ellinooran,” sanoi Tarja mietteliään oloisesti.
”Joo, matkal tänne.”
Ekana esiin hyppäsi joku mahdollisimman oksettavalta pissikseltä näyttävä blingbling idiootti likka.
”Mä oon Ninni Turkka ja tiedän tasan tarkkaan mitä sä aattelet täl hetkel. Sä kiroat mielessäsi sitä, että päätit tulla tänne,” tyttö sanoi ovelasti hymyillen.
”No ton olis voinu arvata kuka vaan,” puuskahdin.
”Mut sä et oo yksin, sulla on seuraa siellä. Päässäsi.  Mielikuvitusolento tai olentoja,” se naurahti.
”Öh, mä en vieläkään saanu tietää mikä sun kykys on.”
”Se urkkii muitten ajatuksia ja hyödyntää sit niit tietoi häikäilemättömästi,” tuhahti joku jäbä halveksuvaan sävyyn.
”Noniin menepäs siitä sitten Ninni. Ja tulepas sinä sitten seuraavaksi. Ei muttia. Tuollaiset epäystävälliset kommentit voi kyllä pitää ihan omana tietonaan Heikki,” ärähti Tarja yhtäkkiä.
En kyllä ollut saanut juurikaan mitään Ninnistä selville. En saanut juurikaan varmistusta sen ajatustenluku-vätteelle. Se mielikuvitusolento kuulosti kyllä ruton pelottavalta sen mainitsemana. Suorastaan puistattavalta. Onneks se ei ollu saanu ”mielikuvitusolennosta” yhtään sen enempää selville.
Seuraavaksi tuli Heikin vuoro esiintyä. Se väänteli itseään mitä kummallisimpiin asentoihin ja ruumiinosiaan epäsopiviin mittasuhteisiin. Ilmeisesti venyminen oli sen outo erikoiskyky. 
Sen jälkeen esityksiä tuli vaikka kuinka. En koe järkevänä ideana kirjottaa kaikkii erikseen, joten teen listan näkemästäni ja kuulemastani:
Minni-Iines Saimaanoja: Osaa jotenkuten hallita vettä melko täydellisesti. Se kait tuottaa vettä sen kädestä vain tahdonvoimalla.
Aku-Mikki Saimaanoja: Hallitsee tulta samalla tavalla kuin siskonsa vettä.
Julia Saari: Osaa teleportata ihan mitä sitä huvittaa ja ihan minne tahansa se haluaa.
Emmi Puhkura: Osaa muuttua näkymättömäksi halutessaan.
Kim Sainio: Saa kummia ennustuksia eikä osaa hallita yhtään ennustusten ilmentymistä.
Ellinoora Sorsa: Osaa muuttaa ulkonäköä miten huvittaa. Stäpaitti omistaaa ilmeisesti mahdottoman hyvät aistit. Silt tytölt ei oikeesti jää mitään huomaamatta. Ei siis mitään (ainakaan kovin paljoa mitään).
Ninni Turkka: Tirkistelee ovelasti ihmismieliin ja lukee toisten ajatuksia.
Roope Kuisma: Supernopea ja supervaahva.
Tommi Joutsa (just se tyyppi, joka esitti mulle uteliaan kysymyksen mun kuolemattomuudesta): osaa puhua kaikkia maailmassa puhuttavia kieliä vaivatta.
Heikki Mutkanen: Kummallisesti venyvä ihminen.
Viimeisenä mun tyylikkäälle henkilölistalle tulee Tarja Ruohonen. Se mummeli osaa lentää ja on koko kerhon perustaja/johtaja.
Sitten mun vuoro oli vikana. Mä kysyin ihan läpäl mil taval tyypit halus mun kuolevan. Kukaan ei uskaltanu vastata, sillä Tarja näytti vähän vihaiselta kysymykseeni. Kuolemasta vitsailu ei ikinä ollu vitsailun arvosta.
Koska kukaan ei vastannu, mä päätin olla näyttämät mitään hengenvaarallista. Niinpä mä vaan kerroin eräästä viikon kestäneestä syömättömyysjaksostani ja kymmenen viinapullollisen putkeen juomisesta mahdollisimman aidosti ja traagisesti, jotta porukka uskois mua. Kyllä, se näytti menneen läpi ihmisille.
Muutamalta tyypiltä sain paheksuvan katseen viinajutullani, mutta musta pelkkä syömättömyys ei olis mennyt läpi. Mähän olisin voinu vaan vaikuttaa siltä, että osasin ja kykenin elämään ilman ruokaa. Ihan millä tahansa muulla keinolla mut olis voinu saada hengiltä. 
Mä jopa päädyin taas kaivamaan puukon taskustani pienen viihdenumeron tekemiseks. Mä heitin kengän vasemmasta jalastani ja tökkäsin puukon jalkapohjaani.
Meinasin huutaa sillä en yhtään muistanut kuinka tuskallinen kokemus se olikaan. Edellisest kerrast oli jo aikaa ihan liikaa (voiko niin ees sanoo?).
Just sillon kun me alettiin tehdä lähtöö, Ellinoora halus vaihtaa mun kaa pari sanaa. Se pyys mua houkuttelee veljensä mukaan epänormaalien kerhotoimintaan, mutta ei suostunut paljoastamaan mikä Teron kyky oli.
Se sanoi yrittäneensä houkuttelua jo kauan eikä enää jaksanut. Se sanoi myös houkutuskeinoksi Teron tykkäävän suuresti supersankareista.
Mä menin kotiin tekemään matikan läksyjä. Valehtelin vanhemmilleni olleeni ylimääräisellä historian lisätunnilla. En todellakaan aikonut kertoa missä mä olin ollut.
"Herätys puoli viideltä huomisaamuna! Lähdemme vartin yli viisi, sillä meillä on kuudelta menoa!" isä ärähti yhtäkkiä huoneeni oven takana.
"Pitäkää hauskaa," tuhahdin välinpitämättömästi. Eväthän niitten asiat yleensä mua koskeneet. 
"Sinä tulet mukaan!" se äijä karjaisi niin lujaa, että vähemmästäkin säikähti. Asia oli selvästi loppuun käsitelty. Ei ilmeisesti auttanut kysyä minne menisimme. Eikä varsinkaan viisastella siitä ettei mua ollut kovin usein luettu meihin tässä perheessä.
Ois varmaan kannattavinta mennä ajoissa nukkumaan huomista varten. Njääh... Mitä turhia. Kyseessä olisi kuitenkin jonkun puolikuolleen kaukaisen sukulaisen kissanristiäiset. Mitä vähemmän siellä olisi hereillä, sitä vähemmän kyseisestä piinasta muistaisi jälkeenpäin.
Hetken kuluttua mä muistin etteivät mun porukat ikinä halunneet mua mukaan sukulaiille. Ei ne kehdanneet näyttää mua julkisesti missän.
Jos mua ei haluttu nähtävän julkisesti mun vanhempien kanssa, olisi huomisen tilaisuus jotain muuta. Jotain minne mut oli ihan pakko viedä. Siis jotain joka koskisi mua. Vittu. Mä en todellakaan aikonut lähteä yhtään minnekään.
Kun mä olin menossa nukkumaan, Bergen avasi kuononsa. Mä toivoin mielessäni, ettei se ottaisi asiakseen huomauttaa huomisesta. Ilmeisesti susi älysi olla hiljaa aiheesta, mutta kuitenkin se päätti ottaa asiakseen takertua vieläkin naurettavanpaan asiaan.
Huomaaks sä muutes miten surkee kirjottaja sä oot?” kysyi Bergen kun olin vihdoin lopettamassa kirjoittamista tähän opukseen.
”Ai miten ni?”
”Sä kirjotat ihan pieleen aina kaikkien sanomiset.”
”Ja mist sä sen muka tiedät? Eihän siel Helvetis varmaan koskaan opetettu oikeinkirjoitusta.”
”Hyh. Totta kai opetettiin.”
”Mihin te muka sitä taitoa tarviitte? Ei mitkään demoniriivaajat tarvii kirjotustaitoa. Mut kysynpä vaan millä taval mun kirjottaminen on pieles?”
”Sä pistät vuorosanoja kirjottaessa pilkun ennen lainausmerkkejä ja muutenkin tekstis on ihan hiton sekavaa paskaa. Ei kukaan halua lukea sellasta skeidaa mist ei ymmärrä sanaakaan.”
”No mä ymmärrän ja se on pääasia. En mä kellekään muulle kirjota kuin itelleni, joten ihan sama millasta paskaa tää koko teksti on. Pääasia, et mä ymmän kaiken tän skeidan. 

Ei kommentteja: