Kasi

Keskiviikko 15.8.
Tästä päivästä ei tulisi kiva. Sen mä tiesin jo aamulla. Mä olin melkeinpä valmis lyömään kenen tahansa kanssa vetoa asiasta. Ja mikä henointa, mä olisin voittanut vedon mennen tullen.
Ruotsin ope oli kuin perseeseen ammuttu karhu. Ja mikä yllättävintä, se kohdisti koko vittuuntuneisuutensa muhun. Mitä pahaa lähes täydellinen kympin oppilas oli onnistunut tekemään ansaitakseen tätä paskaa?
Tunnin jälkeen opettaja pyysi mua jäämään luokkaan ja pahoitteli käytöstään mua kohtaan.
Sitä otti päähän ihan liikaa se, ettei mua näyttänyt kiinnostavan yhtään opiskelu ja silti mä olin vetänyt kaikista lähipäivien sanakokeista täyden kympin.
Kuinka upeaa. Kannattaa toki kadehtia Samuel Kuoliota. Miksipä lähes kympin oppilasta ei sopisi kadehtia? Ihan epäreilua että se on sellanen hikke. Hikkeä ei edes kiinnosta koulu ja silti se on tollanen hikke. Se vähän näyttää just joltain, jolla menee koulu paskasti, mutta ehei. 
Mua kadehditaan, koska mä oon rikkaasta perheestä ja mulla on keskiarvo lähemmäs kymppiä. Mua silti dissataan, koska mä vaikutan masentuneelta ja itsetuhoselta säälittävältä ihmispaskalta.
”Sama se, mikä selitys sulla on. Ei kiinnosta”, sanoin ruotsin opelle ja lähdin pois luokasta. 
”Kuolio! Käyttäytyisit tai käytösnumerosi laskee!” opettaja huusi perääni.
Sekin oli mulle melkolailla ihan sama. Joo, mun pitäis surra numeroiden laskua, mutta ei jaksanu kiinnostaa. Ei numeroilla nyt niin paljon elämässä loppujen lopuks oo merkitystä. 
Tietty sitä piti ihan ala-asteella olla helkutinmoinen perseennuolija, joka osallistui kaikkeen vapaaehtoistoimintaan mitä koulu nyt sattui järjestämäänkään ynnä muuta.
Mä en oikeesti välittänyt paskaakaan, mitä mun numeroille kävisi. Eihän mulla ollut edes kai mitään numeropohjaa, kun mulla on eka lukiovuos menossa. Tai en mä tiiä.
Ehkäpä mun ois pitänyt vähän panostaa kuitenkin, niin mulla ois huimat mahollisuudet jatkaa jonnekin hienoon paikkaan. Mä aionkin panostaa melkein kaikkeen muuhun, mutta viis käytösnumerosta.
Hetkonen! Eihän lukiossa kai jaeta käytösnumeroita. Himputin opettaja perkule kusetti mua.
”Hei Herra Kauhanen! Sä muuten yritit kusettaa mua!” mä ryntäsin takas luokkaan, vaikkakaan en tiennyt miksi.
”Kuinkas niin?” opettaja kysyi.
”Sä huijasit mun käytösnumeron laskevan, mutta me ei olla enää peruskoulussa. Ei lukiossa enää jaeta käytösnumeroita,” sanoin oamhyväisen tyytyväisenä. 
”Hitto, sä huomasit mun ovelan huijaukseni,” opettaja tuhahti.
Mä häippäsin. Sama se mulle oli mitä sekin turha ope musta aattelis.
Koulupäivän päätyttyä mä en halunnut mennä kotiin. Bergen sanoi mulle, että ei mua siellä kuitenkaan kukaan kaipais ja sitäpaitti uusien paikkojen tutkiminen ja pieni seikkailu voisi olla avartavaa.
Niinpä mä sitten päädyin lähtemään kävelemään vastakkaiseen suuntaan siitä minne koulubussi oli lähtenyt. En siis tiennyt ollenkaan, minne mä olin menossa.
Hetken kuluttua olin jo aivan totaalisen pihalla siitä missä olin. Kadut olivat hiljaisemmat kuin Hiidenkirnussa koskaan, joten en luultavasti ollut enää tutuilla ja turvallisilla teillä kuljeskelemassa.
Hiljaisuudesta päätellen olin kävellyt jonnekin Hiidenkirnua turvallisemmalle ja miellyttävemmälle seudulle. Ei, ikinä ei voi olla täysin varma.
Minua pelotti ehkä hieman, mutta en kehdannut myöntää sitä edes itselleni. Syksykin oli taasen vaihtumassa talveksi. Tai en ole ihan varma onko nyt edes vielä syksykään. Eikös nyt ole vielä loppukesä/alkusyksy.
Otin taskustani nenäliinan ja niistin siihen. Nostin samalla päätäni, jota en usein kävellessäni tehnyt. Katseen maasta nostaminen saattoi olla virhe, sillä huomasin olevani jossan minulle vieraassa paikassa. Olin tullut jonkin kaupan pihalle.
Kävelin sisään pieneen kauppaan kysyäkseni sijaintiani tarkemmin.
”Anteeksi, missähän minä satun olemaan?”
”Etkö sinä poika ole koskaan Nälkäniityssä käynyt?” kysyi kassaneiti hämmentyneen oloisena. Hiphei! Pisteet sille sitä, että tunnisti mut saman tien pojaksi.
”Ei, en ole tainnut ikinä käydä”, sain mumistua pitkän hiljaisen hetken jälkeen.
”Tulihan se sieltä lopulta”, nainen naurahti ja hymyili minulle vähän säälivästi.
”Satutko muuten tietämään miten kaukana olen Hiidenkirnusta?” kysyin tuntien itseni ihan hölmöksi ja eksyneeksi.
”Onhan sinne matkaa varmaan yli kymmenisen kilometriä.”
”No sepäs mukavaa. Satutko tietämään milloinkohan seuraava bussi Hiidenkirnuun mahtaa lähteä?”
Hiidenkirnun keskustastakin kyllä olisi matkaa kotiin, mutta toisaalta sekin olisi parempi kuin Nälkäniityssä kökkiminen.
”Ei täältä kulje busseja sinne suuntaan,” kassaneiti hymähti.
”Voihan paska. No kiitti silti. Moikka!” sanoin ja lähdin kaupasta ulos.
Takaisin en aikonut enkä edes jaksanut
kävellä ja vanhempiani en todellakaan aikonut soittaa minua hakemaan. Ainoa keino oli liftata edes jonnekin lähemmäs ja jatkaa siitä bussilla.
Unohdin kokonaan ettei kukaan vapaaehtoisesti varmaankaan ottaisi näköistäni kaveria kyytiin. Huomasin sen vasta, kun kymmenes auto ajoi ohitseni kovasti kaasuttaen.
Mietin olisiko minun ehkä kannattanut kävellä jonnekin toiseen kuntaan, josta ehkä saattoi hyvällä tuurilla mennäkin busseja Hiidenkirnuun. Samalla olisin ottanut riskin vieläkin kauemmas eksymisestä. Lopulta päätin palata kauppaan ostamaan jotakin syötävää.
Räntäsateessa eväiden syönti ei todellakaan houkutellut, mutta kauppaankaan tuskin sai jäädä syömään. Siispä siirryin ulos syömään ja miettimään miten kotiin pääsisin.
Kaivoin taskustani puhelimen. Sen näytössä vilkkuva digitaalikello näytti vartin yli seitsemää. Olin jo harhaillut monta tuntia. Pimeäkin alkoi tulla.
Puhelimessa näkyi jotain muutakin. Joku oli soittanut minulle. Tero? Hetken mielijohteesta soitin takaisinpäin Terolle.
”Moro moro! Osta poro!” vastasi yli-innokas kaverini.
”Hekoheko vitsiniekka,” tuhahdin.
”Minne sä häippäsit koulun jälkeen? Missä sä oot?” Tero kyseli kovaa vauhtia. 
”Et usko vaikka kertoisinkin.”
”Ehkä sä voit edes yrittää kertoa mulle missä sä oot.”
”Tiedätkö sellaisen paikan kuin Nälkäniitty?” kysyin arvaten, ettei Tero tietäisi.
”Tietty tiiän. Mut mua kiinnostaa tietää miten sä sinne oot päätyny. Sinnehän on kauheesti matkaa ja sä mitä luultavammin oot jalkasin liikenteessä.”
”Olenhan mä joo, mutta mist sä sen arvasit?”
”Et tullut koulun jälkeen bussilla ja sitäpaitti näin nopeesti aateltuna Nälkäniittyyn ei taida mennä busseja.”
”Satuks tietää kuinka mä pääsisin täält kotiin, jos mä en todellakaan jaksa enää kävellä?” kysyin yllättäen hetken hiljaisuuden kuluttua.
”Voi jumaliste sä oot siis tosissas?!” Tero huudahti yllättyneesti ihastuttavan kimeällä sävyllä.
”En tietenkään ole. Musta vaan on tosi hauskaa keksiä näin surkeita vitsejä. Eli olen ihan pirun tosissani. Täällä räntäsateessa on muutes tosi kiva seisoa.”
”Okei... Mä meen nyt joten moimoi.” Tero sanoi ja lopetti puhelun.
Myöhemmin puhelun jälkeen heräsin jonkun auton takapenkiltä. Minulla ei ollut (taaskaan) mitään aavistusta siitä missä mä olin.
”Missä helvetissä mä oon?” kysyin puoliääneen itseltäni.
”Kappas, pikku rääväsuuhan heräsi vihdoinkin,” totesi kuskina oleva henkilö, jolla oli erittäin tutun kuuloinen naisääni ja mitä ilmeisemmin superhyvä kuulo.
Mulle iski heti halu paeta, sillä en voinut olla varma kuskina olevasta henkilöstä. Pää asia etten näyttänyt sitä mitenkään. Miten helkutissa mä olin päätynyt jonkun randomin hyypiön auton takapenkille?
Randomi tai ei, mut oli kuitenkin kaapattu ilman suostumustani. Miten se sitten oli ollut mahdollista, siitä mulla ei ollu mitään aavistustakaan.
”Älä vaikuta noin hämmästyneeltä. Minähän se täällä vain,” Ellinooraksi epäilemäni henkilö sanoi.
”Ells?” kysyin varovasti.
”Hahaa! Nyt ainakin olen varma siitä, että sain oikean ruumiin napattua sieltä pihalta mukaani,” Ellinoora naurahti tyytyväisenä.
”Ruumiin?” kysyin aidosti hämmästyneenä. 
”Olisitpa nähnyt itsesi, kun makasit sen pienen kaupan pihalla. Onneksi siellä ei ollut ketään huomaamassa kun raahasin sinut autoni takapenkille.
”Oliko siellä muitakin ruumiita? Tai älä vastaa. En halua kuulla.”

”Seuraavalla kerralla en todellakaan tule hakemaan sinua,” hän jatkoi.
Mä olin ihan rättiväsynyt seikailuni jälkeen. En kuvitellut enää pystyväni pysymään hereillä mitenkään. Edes Bergen ei varmasti onnistuisi pitämään mua hereillä.
Kuulin yläkertaan kiivetessäni isän toteavan äidille jotain sen kaltaista kuin ”säälittävää” ja pystyin kuvittelemaan miten äiti nyökkäili kommentille myönteleväisesti.
”Sä kuvittelet nukkuvas tänä yönä? Ootko ihan varma?” Bergen kysyi yllättäen.
Mitäs luulet? Mä en oo syöny ikuisuuteen ja muutenkin mulla on ollut melko rankka päivä.”

Ei kommentteja: